Lähes kolmisenkymmentä vuotta sitten kukoistuskautensa kokeneen taistolaisuuden haudalla käy jälleen vilske.

Minulle 70-luku oli ihanteiden, yhdessätekemisen ja solidaarisuuden aikaa.

Lähes kolmisenkymmentä vuotta sitten kukoistuskautensa kokeneen taistolaisuuden haudalla käy jälleen vilske. Keskustelun on nyt avannut Kom-teatterissa esitettävä Pirkko Saision näytelmä Baikalin lapset. Saision hieno näytelmä on toki paljon enemmän kuin näytelmä taistolaisuudesta. Se on klassinen ja universaali tarina meistä kaikista, vaikka juuri tuon aikakauden ja poliittisen liikkeen erikoisuudet ovat siitä tunnistettavissa.

Keskustelu taistolaisuudesta lainehtii aina silloin tällöin, joko entisten taistolaisten pohtiessa syitä osallistumiselleen tuohon aikanaan niin kokonaisvaltaiseen liikkeeseen tai sitten selvästi poliittishakuisena koko tuon ajan ja liikkeen demonisoimisena niiden puolelta, jotka aikoinaan olivat barrikadin toisella puolen. Läheskään aina en ole tunnistanut julkisesta keskustelusta itseäni, tovereitani, silloista nuorisoliikettä, enkä varsinkaan aikakautta.

Taistolaiseksi nimetty vasemmistolainen liikehdintä sai alkunsa, kun radikalisoituva nuoriso- ja opiskelijaliike ja oppositiossa ollut kommunistisen liikkeen vasemmisto kohtasivat toisensa. Syntyi parhaimmillaankin vaaleissa vain 6–8 prosenttia äänistä saanut, mutta nuorempien ikäluokkien parissa lähes joka neljännen sympatiat lunastanut oppositioliike.

Liike oli monille arka paikka, sillä se oli vaara vasemmalta niin Skdl:n silloinkin hallitushakuiselle enemmistölle kuin sosialide-mokraateillekin ja pakotti nämä ottamaan sen huomioon harjoittamassaan politiikassa. Taistolaiset avasivat keskustelua myös ay-liikkeen suunnasta ja olivat sielläkin ikävä piikki lihassa halliten jopa paria ammattiliittoa.

Vahvimmillaan taistolaiset olivat kuitenkin koululais- ja opiskelijaliikkeissä sekä rauhanliikkeessä ja solidaarisuustoiminnassa. Siellä missä aktiivisuus ratkaisi, taistolaiset olivat ylivoimaisia. Taistolaiset vetosivat ihmisiin tarjoamalla poliittista vaihtoehtoa ja ennen muuta toimintaa sitä janoavalle nuorisolle. Pettämätön resepti!

Taistolainen liike kehittyi aikana, jolloin Kreikka, Espanja ja Portugali olivat vielä oikeistolaisia sotilasdiktatuureja poliittisine vankeineen, Länsi-Saksassa vasemmistolainen ei virkakieltojärjestelmän takia päässyt postimieheksikään, USA kylvi napalmia Vietnamiin ja temmelsi takapihoillaan tukien Latinalaisen Amerikan diktaattoreita, järjestellen vastavallankumouksia, poliittisia murhia ja vallankaappauksia.

Maailma oli jakautunut kahtia: toisella puolella Neuvostoliiton johdolla sosialistinen leiri, vapautusliikkeet sekä suurin osa ns. kehitysmaista, toisella puolella kapitalismi USA:n johdolla sekä oikeistolaiset sotilasdiktatuurit.

Tässä tilanteessa minulle ei ollut vaikeaa valita puoltani ja liittyä kommunistiseen liikkeeseen vuonna 1973. Siitä irtautuminen lähes parikymmentä vuotta myöhemmin oli paljon vaikeampaa.

60-luvulta lähtien yhteiskunnassa ottivat yhteen vanha ja uusi. Kaukana eivät olleet ajat, jolloin nainen ei ilman herraseuraa päässyt ravintolaan, kirjailija joutui raastupaan jumalanpilkasta ja radiossa vallitsivat soittokiellot. Koti, uskonto ja isänmaa olivat täysissä voimissa. Mitään ryssään päin rähmälläänoloa ei yleisesti harjoitettu, vaikka nykyään nuo vuodet sellaisiksi leimataan.

60-luvun radikaalit olivat vallanneet sanomiselleen tilaa Yleisradiossa, mutta pääosa lehdistöstä oli hyvin konservatiivista. Koulujen opetus esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista tai Suomen liittoutumisesta Saksan kanssa jatkosodassa oli hyvin oikeistolaisesti väritettyä. Omassa koulussani Helsingin Munkkivuoressa USA:n suurlähetystö järjesti aseteknologiaa ihannoivan Vietnam-näyttelyn, mutta kouluneuvosto kielsi toveriryhmämme toiminnan koulun tiloissa.

Minä olin lukenut Arvo ”Poika” Tuomisen kirjat suomalaisten kommunistien kohtaloista Neuvosto-Karjalassa, tunsin NKP:n 20. edustajakokouksen paljastukset Stalinin terrorista ja miljoonista uhreista, taiteilijavainoista jne. ja olin sitä mieltä, että 20-luvun Neuvostoliitossa oli Leninin kuoleman jälkeen tehty virhe, kun luovuttiin neuvostojen vallasta ja synnytettiin puolueoligarkia.

Mutta minä ja moni kaltaiseni uskoimme noiden aikojen jo menneen, ja meidän monien mielestä 70-luvulla reaalisosialismissa ilmenneet vajeet demokratiassa ja sananvapaudessa olivat sittenkin pienempi paha kuin vallitseva imperialismi ja kapitalismi.

Minulle 70-luku on nuoruuden, ihanteiden, opiskelun, yhdessätekemisen, solidaarisuuden ja kansainvälistymisen aikaa. Se oli monimuotoisen, yhtä hyvin huumorintajuisen ja itseironiaan kykenevän kuin tosikkomaisenkin poliittisen taistelun aikaa, hienojen, älyllisesti imponoivien ihmisten kohtaamista ja korkeatasoisen, elämänmakuisen taiteen ja kulttuurin lähellä elämistä. Tämä kaikki seuraa minua läpi elämäni ja varjelee minua jättämästä kysymyksiä kysymättä ja samastumasta eliittiin.

Toisaalta olen nähnyt myös ihanteiden romahduksen, sanojen ja tekojen välisen ristiriidan, liikkeen mukana pienenevän ihmisen, itsepetoksen, petoksen sekä petetyksi tulemisen. Olen nähnyt myös monia pelastautumisen keinoja, joko oikeita tai vääriä, valheellisia tai syvän ajattelun tuottamia. Tämäkin kaikki seuraa minua ja varjelee minua maailman täydellisiltä selityksiltä, pienemmän pahan hyväksymiseltä ja toivottavasti yksisilmäisyydeltä.

Mutta maailman kapinallinen henki kulkee jälleen ja meidän lastemme vuoro on nyt. ”Minä en koskaan halua nähdä maailmaa, jota vain kapitalismi määrää”, huutaa ilmiantonsa syyllisyydestä kärsivä Pena Kom-teatterin näytelmässä. Nyt määrää! Varjele maailma meidän lapsiamme!

Sampo Laurikainen