Sanotaan, että työttömät elävät siivellä. Ehkäpä, mutta on paljon toimintaa, joka elää työttömyydestä.
Sanotaan, että työttömät elävät siivellä. Ehkäpä, mutta on paljon toimintaa, joka elää työttömyydestä. Tarkastelen asiaa työnhakijana, jolla on velvollisuus etsiä työtä. Kaksi- ja viisivuotiaiden poikien kanssa ei viitsi mahdottomasti ravata työnantajien ovia koputtelemassa. Niinpä käytän lähteenä ilmoituksia avoimista työpaikoista.
Julkisella sektorilla tarjotaan hanketyötä. Rahoittaja – käytännössä EU – vaatii, että hankkeen työpaikkojen on oltava kaikkien haettavissa. Niinpä työpaikan avoimuutta kuulutetaan laajasti, vaikka tehtävään on jo paras hakija, hankehakemuksen laatinut ihminen. Periaate on ymmärrettävä, muttei edistä työnhakijan työllistymistä. Se elättää vain hakurumbaa ja monenkirjavaa joukkoa paperinpyörittäjiä.
Teen kuitenkin työhakemuksen. Minut valitaan haastatteluun kymmenien hakijoiden joukosta. En ole yksin toiveikkaiden joukossa. Ajan autolla kahden lapsen kanssa TE-toimistoon ja takaisin 28 km. Haen liikkuvuusavustusta 0,21 e/km matkasta työhaastatteluun. Metsänomistaja saa ajoistaan 0,24 e/km verohelpotusta.
Ero kannustaa työtöntä metsäomaisuuden hankintaan – ei epätasa-arvoista ihmisiä. Tarvitsen lapsilleni päivähoidon, joten vanhempani tulevat käymään 120 kilometrin päästä. Työhaastattelussa haastattelijat ovat täyttämässä rahoittajan määräämää velvollisuuttaan. Ilmapiiri piristyy selvästi, jos puhutaan muusta kuin nimenomaisesta työpaikasta.
Raahaudun TE-toimistoon avustushakemusten ja lasten kanssa. Ajan taas 28 km. Minun pitää ilmoittaa, jos saan työn. Tehtävään on kuitenkin valittu Jamppa. Linnut lauloivat hänen olleen vahvoilla jo ennen työhaastatteluja. Olen onnellinen siitä, että täytin tärkeän velvollisuuteni hakea työtä. Työttömyyteni on työllistänyt monta ihmistä. Olen ostanut litroittain bensaa, hakannut nastoilla uraa teihin ja värvännyt vanhempanikin CO2-päästöihin tärkeän asian takia. Jotakuta saattaisi vaivata näennäisesti avoimen työn hakeminen.
Palaan arkeen ja TE-toimistoon. Kesän kunniaksi ja velvollisuuteni ansiokkaasta täyttämisestä saan viiden kuukauden rauhoitusajan. Virkailija ei muista mainita, että hän on kohta kesälomalla eikä silloin kaivata työttömiä nurkkiin pyörimään. Itse myhäilen, kun kanta-asiakkuuteni palkitaan lämmöllä. Työttömän lomaltapaluurahan puuttuminenkaan ei tunnu yhtään pahalta.
Seuraava tuomio jaetaan syksyllä. Joudun ehkä osaamiskartoitukseen. Pääsen rumpuun, jossa pyörii epäkelvon työttömän pesuohjelma. Puhdistuksen maksan itse. Sen jälkeen menen ilmaiseksi harjoittelijaksi työpaikkaan. Maksan myös lasteni päivähoidon – ja työmatkani.
Kyykytän päivähoidon johtajaa, että hän etsii lapsilleni päivähoitajan. Jos muuten ei onnistu, hoitaja tulee kuulemma kotiin. Sepä mukavaa! Minä siis ajan kylille ja hoitaja ajaa meille. Pitäisikö tämä subjektiivinen oikeus päivähoitoon purkaa nopeasti? Pohdin vielä, menisinkö harjoittelemaan päivähoitajan tehtäviä päiväkotiin? Silloin näytelmä olisi täydellinen.
Olen aktiivinen työnhakija, kun suostun ilmaiseen työntekoon. Miten työmarkkinat oikein toimivat? Eduskunnassa varmaan tiedetään. Motivoivatko näennäisesti avoimet työpaikat työnhakuun? Ehkä ne ovat auki, koska niillä kypsennetään ihmisiä osaamiskartoitukseen ja sen sellaiseen. Tuntuu aavistuksen nöyryyttävältä. Kyse on väärinymmärryksestä, siis työnhakijan kohdalla.
Työttömyys on järjestelmän tärkeä osa, jolla on merkittävä työllistävä vaikutus. Työnhaku optimoidaan yksityistämällä työttömyyden hoito. Se on kokoomuslaisen aikuisen fantastista! Työttömyyden hoito tehostuu. Jää enemmän rahaa Sailaksen, Liliuksen ja muiden eläkkeisiin. Saakeli vieköön, kansantulo kasvuun!
Joku väittää, että ikiliikkujaa ei voi keksiä. Ei se haittaa. Naapurin Lassi sanoi, että ikiliikkuja on mahdollinen. Niinpä, puurtaa vaan pitkää päivää. 68-vuotiaaksi pitää ainakin jaksaa.
Tosin ikärajaa pitää kohdallani siirtää vielä monesti eteenpäin, sillä Sailas ja Lilius aikovat elää vanhoiksi.
Kalle Ruokolainen
