Olivier Assayas palaa nuoruutensa ristiriitaiselle 1970-luvulle elokuvassaan Jotain ilmassa.
Poliisit pamputtavat nuorta mielenosoittajaa ringissä, vaikka hän yrittää vain suojata päätään maassa. Toiset poliisit ajavat nuoria takaa moottoripyörillä. Tavaratelineellä istuva hutkii kaikkia summamutikassa pampulla.
Voimankäyttö näyttää liialliselta, ja se on tuttua Iranista, Egyptistä ja Turkista. Moottoripyörien käyttö muistuttaa Iranin presidentinvaaleja vuonna 2009 seuranneiden mielenosoitusten tukahduttamisesta.
Mutta Assayasin Jotain ilmassa -elokuvan mielenosoitus sijoittuu Pariisiin 9. helmikuuta 1971.
”Yhteys Iraniin on vain visuaalinen. Yritin esittää mielenosoituksen mahdollisimman tarkasti. Kuvausten jälkeen sain tietää, että se oli ensimmäinen kerta, kun poliisi käytti moottoripyöriä mielenosoituksen lopettamiseen. Se jatkui Ranskassa 1980-luvulle saakka”, Olivier Assayas sanoo.
Place de Clichyn mielenosoituksessa puolustettiin vangittujen vasemmistolaisten poliittista asemaa. Silloin 16-vuotias Assayas oli paikalla, mutta syrjässä tapahtumista.
Elokuvan päähenkilö Gilles muistuttaa Assayasia. Molempien isät työskentelevät elokuva-alalla. Gilles tosin osallistuu politiikkaan.
”Elokuvan lähtökohta oli omat muistoni. Oli outoa luoda uudelleen 70-luku. Mukana on myös sellaisia, joita en kokenut.”
Assayas kuvasi samaa aikaa läpimurtoelokuvassaan Pariisin kevät (L’Euau froide 1994), jota hän luonnehtii omaelämäkerrallisemmaksi kuin Jotain ilmassa. Molemmissa elokuvissa toistuu kohtaus autiossa maalaiskartanossa, jossa nuoret pitävät isoja bileitä ja polttavat kokkoja.
”Totta kai kohtaus perustuu bileisiin, joissa olin. Aiemmassa elokuvassani se edusti punkin energiaa. Tässä pikemmin pastoraaliutopiaa. Minun 1970-luvussani oli utopian kauneutta. Tähän elokuvaan otin mukaan myös vuosikymmenen pimeän puolen.”
Elokuvan alkuperäinen nimi Après mai – toukokuun jälkeen – viittaa vuoden 1968 opiskelijamellakoihin, jotka veivät Ranskan vallankumouksen partaalle. 1970-luvulle tultaessa katkeruus alkoi vallata alaa.
Assayas rakentaa kuvaa siitä, kuinka pettymys politiikkaan alkoi kanavoitua väkivaltaan terrorismina ja taiteeseen. Gilles etsii omaa taiteellista ilmaisuaan, mutta kokeilee suoraa toimintaa ja flirttailee jopa terrorismin kanssa.
”Vuoden 1968 toukokuun tapahtumissa oli villiä anarkiaa, jota kukaan ei voi väittää ymmärtävänsä täysin. Sillä ei ollut paljoa tekemistä vasemmiston kanssa. Vasemmistolainen politiikka tuli vasta myöhemmin ja yritti antaa liikkeelle rakenteen.”
Oli trotskilaisia, maoisteja ja ties mitä. Assayasin mielestä eri suuntauksia yhdisti vain dogmaattisuus. Kuppikunnat sulkeutuivat oppeihinsa ja vieraantuivat todellisuudesta.
Assayasin mielestä niiden suurin virhe oli, etteivät ne ymmärtäneet vastakulttuuria – rockia, huumeita, radikaalia elokuvaa ja yksilönvapauden korostamista. Siksi politiikka epäonnistui kanavoimaan 1960-luvun energian.
”Viimeistään terrorismi tuhosi vasemmistolaisen politiikan. Silloinen sukupolvi hylkäsi epäonnistuneelta näyttäneen politiikan. Opiskelijaradikaaleista tuli pörssimeklareita. Se näkyy vieläkin. Nuoriso on yhä vieraantunut politiikasta”, Assayas linjaa.
Jotain ilmassa on pari Assayasin suurteokselle, kuusituntiselle Carlosille (2010), joka piirsi terävän kuvan terrorismista Shakaalina tunnetun Ilich Ramírez Sánchezin tarinalla. Jotain ilmassa kartoittaa henkistä maastoa, josta terrorismi kumpusi.
Dogmatismi inhotti myös Assayasia. Sen ja väkivallan vaihtoehdoiksi hän asettaa elokuvassaan kulttuurin ja taiteen. Sitä tietä Assayas itse kulki. Nyt hän on Ranskan tärkeimpiä elokuvaohjaajia. Myös hän kuuluu vastakulttuurin muokkaamiin.
”Politiikan sijasta vastakulttuuri määritteli minun sukupolveni. Vastakulttuuri menestyi ja muutti yhteiskuntaa. Siksi punk oli minulle niin tärkeää. Se kasvoi juuri nuorison turhautumisesta poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa.”
Assayasin elokuvien yhdeksi tunnuspiirteeksi on noussut rockbiisien etevä käyttö tunnelman ja ajankuvan luomisessa. Hän kertoo, että Pariisissa punkkia alettiin seurata jo melko varhain, 1970-luvun puolivälissä.
”Sitä ei tiedetä laajasti, koska Ranskasta ei tullut merkittäviä punkbändejä, mutta Amerikkaan pidettiin yhteyksiä. Iggy Pop & The Stooges ja MC5 olivat tärkeitä. Brittipunkiin suhtauduttiin epäilevästi”, Assayas muistelee.
Kuten Jotain ilmassa -elokuvan Gilles, myös Assayas oleskeli Lontoossa. Siksi hän osasi arvostaa Clashia ja muuta brittipunkkia alusta asti.
Assayas ei puhu nuoruusvuosistaan yksityiskohtaisesti ja painottaa, ettei Jotain ilmassa ole omaelämäkerrallinen. Silti yhtymäkohtia on paljon. Teos taitaa olla ainakin henkilökohtainen?
Assayas vaikenee hetkeksi.
”Kesti kauan hyväksyä 70-luku ja itseni. Vuosikymmenen utopioille on naurettu paljon, mutta minusta siinä oli voimaa. En ole historioitsija enkä teoreetikko, mutta yritän palauttaa sen kunniaan.”
Jotain ilmassa, ensi-ilta 5.7. Helsingin Engelin avajaiselokuvana.
_______________
Assayasin elämä
• Syntyi Pariisissa vuonna 1955.
• Aloitti elokuvauransa avustamalla isäänsä, käsikirjoittajaohjaaja Jacques Rémyä.
• Ohjasi lyhäreitä ja kirjoitti kuuluisaan elokuvalehteen Cahiers du cinéma 1980-luvulla.
• Vieraili Hongkongissa ja Taiwanissa tekemässä lehtijuttua. Sai vaikutteita Taiwanin uudesta aallosta.
• Läpimurto Pariisin kevät (L’Euau froide, 1994), joka esitettiin Cannesin festivaalin Un certain regard -osiossa.
• Oli naimissa elokuvansa Irma Vep (1996) hongkongilaisen tähden Maggie Cheungin kanssa.
• Tärkeimpiä elokuvia: Kun kesä on ohi (Fin août, début septembre, 1998), Kesähetket (L’Heure d’été, 2008), Carlos (2010) ja Jotain ilmassa (Apres mai, 2013).
Harri Römpötti
