Arvio elokuvasta Paha poliisi – määräsatama New Orleans.

Kokenut Werner Herzog otti liian kovan haasteen ryhtyessään tekemään elokuvaa Abel Ferraran vuonna 1992 ohjaaman mestarillisen indie-elokuvan käsikirjoituksen pohjalta. Alkuperäistä pahispoliisia esitti järkyttävällä intensiteetillä Harvey Keitel. Elokuvan maailma oli julman rujo ja pessimistinen. Keskushenkilön käsitys oikeudesta ja vääryydestä hämärtyy lopullisesti samalla kun erilaiset inhimilliset heikkoudet ja addiktiot saavat hänessä valtaa.

Ferraran langennut poliisi toimi myös tunnistettavana metaforana koko 1990-luvun alun kyyniselle yhteiskunnalliselle ilmapiirille.

Herzog taas on valinnut oman elokuvansa tähdeksi urallaan sivuluisuun joutuneen poliisielokuvien konkarin, Nicholas Cagen. Tämä yrittää täyttää jo lähtökohtaisesti monta numeroa liian suuret saappaat sananmukaisesti hartiavoimin.

Elokuvan teksti ei kuitenkaan tukeudu tähän aikaan samalla tavalla kuin 17 vuotta sitten. New Orleansin tulvakatastrofin vertauskuvallinen ympäristö ei riitä uuden ajan lähtökohdaksi.

Omintakeisinta Herzogin ilmaisussa ovat muutamat puolisurrealistiset kohtaukset, joissa pelehditään liskoilla ja alligaattorilla tai kun kuolleen gangsterin sielu päästetään säksättämään rap-tanssijan elkein. Ehkä koko elokuvan olisi muutenkin kannattanut antaa tanssia villimmin alkuperäisen elokuvan lohduttomuuden haudalla?

Kun Ferraran ja Keitelin pikku budjetin Paha poliisi kasvaa yleväksi shakespearelaiseksi tragediaksi ja valtapelien kudelmaksi, Herzog ja Cage saavat suuremmilla resursseillaan aikaan vain kuvan pinnallisesta elämänsutenööristä, joka käy omaa säälittävää selviämispeliään maailmassa, jonka osat katsoja tunnistaa ennemmin poliisielokuvien puhkikuluneista kuvastoista kuin ympäröivästä todellisuudesta.

Mutta oman aikansa kuva toki tämäkin.

Werner Herzog: Paha poliisi – määräsatama New Orleans. Ensi-ilta 15.1. 3 tähteä.

Tuomas Rantanen