Arvostelussa Robert Strombergin elokuva Pahatar.

Ei ole sattumaa, että Disneyn elokuva Pahatar on coolin feministinen tekemättä siitä isoa numeroa. Robert Strombergin esikoisohjauksen takaa löytyy käsikirjoittaja Linda Woolverton, joka on ollut käsikirjoittamassa muun muassa Disneyn elokuvia Mulan (1998) ja Liisa Ihmemaassa (2010).

Woolverton on yksi niistä harvinaisista valtavirran elokuvakäsikirjoittajista, jotka yrittävät purkaa ahtaita häkkejä, joissa tytöt ja pojat kasvatetaan sosiaaliseen sukupuoleen.

Grimmin veljesten satuun pohjautuvassa Prinsessa Ruususessa pahan haltiattaren kirouksen seurauksena prinsessa satuttaa 16-vuotissyntymäpäivänään sormensa värttinään ja vajoaa kuolemankaltaiseen uneen, josta herättää vasta suudelma tosirakkaudelta.

Disneyn vuoden 1959 piirretyssä versiossa haltiatar nimettiin Pahattareksi. Woolverton on kieputellut myytin uusiksi. Prinssiään koomassa venttaileva prinsessa (Elle Fanning) nuokkuu tässä versiossa vain päikkäreiden verran, kun sekä hyvässä että pahassa taustalla lankoja vetelevä Pahatar (Angelina Jolie) pistää tuulemaan.

Elokuva alkaa symbolisella kastraatiolla, jossa itsenäinen ja voimakas nainen kuohitaan niin selkeällä tavalla, että pieni lapsikin sen ymmärtää: petollinen mies katkoo hänen siipensä.

Vaikka elokuva paikoin sortuu söpöt pörröiset oliot -pornoon, sen pohjavire on riipaiseva tarina vihasta ja vainoharhasta, jonka rakkaus murtaa.

Lopussa nainen perii valtakunnan.

Robert Stromberg: Maleficent – Pahatar. Elokuvateatterissa. Neljä tähteä.

Susanna Kuparinen