Arvostelussa elokuva Submarino.

Tanskalaisen Thomas Vinterbergin Juhlat (1998) kertoi yläluokkaisen perheen kaappiluurangoista. Nyt ohjaaja näyttää, ettei hyvin mene yhteiskunnan alaportaillakaan.

Submarino kuvaa rappioalkoholistiäidin heitteille jättämiä veljeksiä ja heidän traumojen painamaa aikuispyristelyään.

Elokuva on tekijänsä täydellisessä hallinnassa. Lapsinäyttelijät ovat loistavia, eikä aikuisistakaan löydy heikkoa lenkkiä.

Ahdistuksen aste pysyy keskeytymättä suuren ja päälle kaatuvan välisellä skaalalla, mutta viisari ei lipsahda kertaakaan makaaberin puolelle.

Mukaan on kylvetty myös pieni annos yrittämistä, elämäuskoa ja arjen iloa. Sitä kurjemmalta se syvin surkeus sitten tuntuukin.

Elokuvaa katsoessa enimmäkseen toivoo, ettei sitä olisi käynyt katsomassa, ja kun se loppuu, mielessä käy ajatus, että onneksi tätä ei tarvitse katsoa enää koskaan. Silti sen nähtyään tietää ymmärtävänsä omasta onnekkaasta elämästään enemmän.

Thomas Vinterberg: Submarino. Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.

Tuomas Rantanen