Raisa Fosterin ohjaama Monopeli sukeltaa identiteettiin, lokeroiden mielettömyyteen & normaaliuden rajoihin.
Hätä iskee, ja menet ravintolan takaosaan etsimään oikeaa ovea. Yleensä valitset tuttujen kuvien perusteella: olet joko hameväkeä tai kaksilahkeisten porukkaa.
Pottaan pissivät lapset on helppo erottaa, ja kukko–kana-asetelmasta löytyy sopiva sen enempää miettimättä. Mutta jos miesten ja naisten puolen symboleina olisikin vaikka kaksi sattumanvaraista eläintä – esimerkiksi apina ja aasi – kumpaan vessaan astuisit?
”Kerran ulkomailla vessojen ovissa oli kaksi eläintä. En muista toista, mutta toinen oli kala ja valitsin sen. Mutta minusta kala naisen symbolina oli törkeä, sillä siihen liittyy kaksi rumaa mielleyhtymää”, ohjaaja Raisa Foster kertoo.
Foster ei tuolloin analysoinut hämmennystään, mutta nyt hän ei voi mennä vessaan nauramatta. Eikä luokittelun kummastelu lopu.
Nimittäin näiden arjen muka mutkattomien luokittelujen rajapintaa Foster tarkastelee uudessa monitaiteellisessa näyttämöteoksessaan Monopeli.
Aiemmissa teoksissaan tutkija-tanssitaiteilija Foster on käsitellyt identiteettiä ja minuutta. Kristallikoroissa pohdittiin nykynaisena olemista, ja suosittu Katiska kertoi nuoren miehen identiteetistä. Nyt Monopelissä kyseenalaistetaan yhteiskunnan normeja ja normaaliuden rajoja.
Yhtenä tärkeänä elämän ja yhteiskunnan vertauskuvana teoksessa toimii pesäpallo, jossa syöttö on joko oikea, väärä tai mitätön.
”Lokeroinnin pakko on käsittämätöntä. Miten joku katsoo oikeudekseen määritellä, mikä on oikeaa ja väärää ja ketkä voidaan mitätöidä kokonaan?”
Luokittelu on toki monesti tarpeen ihan arjen sujuvuuden kannalta. Mutta länsimaisen kulttuurin dualismi, kuten mielen ja ruumiin erottaminen, ei tee meille hyvää.
Lokeroinnin rajamaille ei välttämättä ole kiva mennä, mutta se on tarpeellista.
”Että Monopelin nähtyään ihmiset pysähtyisivät edes hetkeksi miettimään ja olisivat kasvotusten omien ennakkoluulojensa kanssa”, Foster toivoo.
Monopelissä pohditaan itsestäänselvyyksiä, joten koko keskustelu Raisa Fosterin kanssa on täynnä hihkaisuja ”taas luokittelua!”. Kysymys, onko Monopeli tanssia, törmää samaan.
”Kutsun tätä fyysiseksi teatteriksi, koska tanssiin liitetään ennakkoluuloja ja odotuksia tekniikasta ja tietystä vartalotyypistä.”
Foster ei ylipäätään lähde tekemään mitään tekniikan kautta, vaan ensin on aihe, johon alkaa tulla mukaan eri elementtejä. Tällä kertaa liike yhdistyy sanoihin ja ennen kaikkea Tiitu Takalon sarjakuvataiteeseen, jota heijastetaan näyttämölle.
”Tiitu on tuttu vuosien takaa, ja kysyin häntä mukaan, koska jaamme samat teemat ja kiinnostuksenkohteet”, Foster kertoo.
Esiintyjäksi valikoitui performanssitaiteilija Mona Ratalahti, joka ei ollut Fosterille ennalta tuttu.
”Mua kiinnosti, millaisen kokemuksen ja näkemyksen Monan kaltainen elämänmakuinen ja elämää nähnyt keski-ikäinen voi tuoda tähän teokseen”, Foster perustelee.
”Ja tietenkin Monan koomikonkyvyt kiehtoivat.”
Monopelin jälkeen yleisö voi jäädä keskustelemaan työryhmän kanssa esityksen herättämistä ajatuksista.
”Eihän tässä mitään valmiita vastauksia anneta, erilaiset yleisöt varmasti reagoivat hyvin eri lailla. Se onkin mielenkiintoista nähdä”, Foster miettii.
Suurena toiveena ohjaajalla on, että esitys lähentäisi meitä: eri sukupolvia, kulttuuritaustoja, sukupuolia ja muita lokeroituja ryhmiä.
Lopputulos tuntuu hyvältä. Fosterin mielestä kaikessa tekemisessä mahtavinta on yhdessä keksiminen. Hän kehuu, että esimerkiksi Takalo toi mukaan mielettömiä kuvia, joita ohjaaja ei olisi yksin ikinä hoksannut.
”Tiitu muun muassa piirsi sille vessanoven muka neutraalille housutyypille rusetin päähän”, Foster virnistää.
Fosterista teosta ei pidä etukäteen tietoisesti prosessoida vaan kehittää yhdessä. Tuntosarvet ovat koko ajan pystyssä.
Kerran työryhmä istui tauolla Tutkivan teatterityön keskuksessa, kun sivaripoika huomaamattaan toi Monopeliin kohtauksen.
”Siinä oli kaksi vessaa ja poika tuli kysymään, että hei, kumpi näistä on miesten vessa, kun niissä ei lue. Se oli niin kuvaavaa!”
Ohjaaja lupaa, että Monopeli on muutakin kuin vessoja – mutta pureksittua juonta on turha odottaa.
Monitaiteellinen näyttämöteos Monopeli ensi-illassa 12.11. Muut esitykset 13.–14.11. & 22.–26.11. joka päivä kello 13 & 19 Demoteatterilla Tutkivan teatterityön keskuksessa Tampereella, Hämeenkatu 28 D, 4. kerros.
Sinikka Tierna
