Parturi-kampaamojen tuolivuokralaisten vapaus on niukkaa, vastuu ja riskit runsaita, mutta oikeussuoja ja sosiaaliturva vähäiset.
Moderneja torppareita alkoi syntyä laajalti viimeistään 1990-luvun lamavuosien tuloksena. Varsinaisia torppariyrittäjiä ovat yhden hengen yritykset, jotka ovat kiinnitettyjä vain yhteen isäntään ja tämän ehtoihin. Tällaisia yrittäjiä on syntynyt palkansaajien siirtyessä tekemään töitä toiminimellä työnantajilleen.
Käytännössä he tekevät samaa työtä kuin ennenkin, mutta yrittäjän lisätöillä ja riskeillä. Modernien torppareiden avulla isäntäyritykset säästävät runsaasti aikaa ja voimia sekä tietenkin rahaa.
Torppariyrittäjänä työntekijä sitoutuu entistä tiukemmin asiakkaaksi naamioituneeseen työnantajaansa. Eikä vähiten siksi, että hänellä ei ole palkkatyöntekijän oikeuksia. Jokaisen yrittäjän täytyy itse huolehtia sosiaaliturvansa järjestämisestä eikä hänellä luonnollisestikaan ole lakisääteisiä lomia; vapaata pitävät vain ne, joilla on siihen varaa.
Parturi-kampaajat käyvät esimerkiksi nykypäivän epäitsenäisistä torppariyrittäjistä. Tavallisesti liikkeenomistaja vuokraa työntekijälle työtuolin sopimusehtoineen, joissa määritellään maksun ohella töiden hinnat ja usein työajat ja -tavat.
Käytännössä tämä tarkoittaa yhden hengen toiminimiyrityksen perustamista isännän palvelukseen. Tuolivuokralainen ottaa vastuulleen osan liikkeenomistajan tehtävistä ja ennen kaikkea riskeistä. Itsenäinen yrittäjä hän ei kuitenkaan ole, sillä isäntäyritys nappaa hänen vapaudestaan oman osansa. Lisäksi työpakkoa ja riippuvuutta liikkeeseen kasvattaa se, ettei uhkia vastaan enää ole vanhoja lääkkeitä – oikeussuojaa ja sosiaaliturvaa.
Vuokrasopimukset vaihtelevat sisällöltään liikkeestä toiseen. Tulojen kannalta sopimusehtojakin tärkeämpää on asiakkaiden määrä, sillä ansiot muodostuvat ainoastaan tehdystä työstä. Ansiotaso saattaa siis heittelehtiä suurestikin tilistä toiseen.
Mikäli asiakkaat syystä tai toisesta karttavat parturi-kampaamoa, joutuvat vuokratuolilaiset vastaamaan kipeimmin seurauksista. Ja jos asiakkaita on vähän, täytyy vuokrayrittäjien kilpailla niistä keskenään ja silloin tulojen lisäksi kärsii työilmapiirikin.
Yrittäjyyteen painostaa yritysisäntien hyötylaskelmien ohella hiusalan palkkataso. Palkkataulukon haitari vaihtelee alalle tulevan 1156 eurosta yli neljän vuoden kokemusta vaativaan 1521 euroon. Minimipalkkoja on tosin korotettu tietyillä alueilla, mutta enimmilläänkin vain sadalla eurolla. Työehtosopimuksen mielenkiintoisena omituisuutena on, että sen mukaisesti työntekijälle voidaan hänen vaihtaessaan työpaikkaa maksaa ensimmäiset neljä kuukautta peruspalkkaa, jossa ei ole työkokemuslisiä.
Kampaamoissa työtä tehdään tavallisesti työehtosopimuksen mukaisilla korvauksilla, vaikka joidenkin alojen palkat ylittävät reilustikin alarajat. Vertailukohteeksi voidaan ottaa esimerkiksi miesvaltainen rakennusala, jossa ammattitaidoton apumieskin usein kiipeää ohi kampaajien ylimmän palkkatason.
Asumiskustannusten, perhekulujen tai muiden menojen noustessa on selvää, etteivät työehtosopimuksen lupaamat tulot välttämättä riitä kohtuulliseen elintasoon. Vaikuttaisikin yleiseltä, että alalle vihkiydytään palkkatyöntekijänä, mutta ajan – ja rahan tarpeen – myötä siirrytään tuolivuokralle tai perustetaan oma liike.
Tuolivuokralla työskentelevä Elina Ylitalo kertoo tällä hetkellä toimivansa liikkeessä, jossa asiakkaita riittää ja tilipussi on parempi kuin se olisi palkallisena. Joskus asiat ovat olleet toisinkin. Aikaisemmin Ylitalo työskenteli tuolivuokralaisena liikkeessä, jossa asiakkaita kävi niukasti ja tulot tipahtivat jopa alle työehtosopimuksen alarajan.
Vaikka yrittäjän ansiot toisaalta pysyisivätkin palkallisia parempana, niiden alati toistuva heiluriliike saattaa aiheuttaa jatkuvaa epävarmuutta. Tulevaisuutta voi olla hankala suunnitella kovin pitkälle ja elämäntilanteen vakiinnuttaminen on vaikeaa.
Yrittäjän eläkemaksuista kysyttäessä ilmenee, että Ylitalo on ottanut palkanlisää maksamalla niitä vähänlaisesti. Näistä maksuista lasketaan eläkkeen tason lisäksi äitiyspäiväraha sekä sairaus- ja työttömyysturva, jos on ottanut niitä koskevan vakuutuksen. Tätä Ylitalo ei tosin tiennyt.
On hyvin mahdollista, että eläkemaksujen merkitys on monelle modernille torpparille hämärän peitossa. Toisaalta maksamattomuuteen – ja tiedon puutteeseen – voi vaikuttaa sekin, että seuraava tilipussi jättää helposti varjoonsa pitkällisen tulevaisuuden suunnittelun.
Eläkemaksuista säästämisen yleisyyttä on vaikea arvioida, mutta ainakin kahdesta syystä on luultavaa, että se on tavanomaista. Ensinnäkin pienituloisella yrittäjällä on varmasti suuri houkutus nostaa ansiotasoaan.
Toisekseen asiakkaista voi olla pulaa ja tili uhkaa mennä miinukselle. Silloin yrittäjän on pakko nipistää lisätuloja sieltä mistä se on mahdollista. Eläkemaksu on reilu viidennes bruttotuloista, joten niitä vähentämällä voi kohottaa tiliään reippaasti.
Toisin sanoen tulevaisuuden kustannuksella voivat pienetkin ansiot näyttää tänään suurilta.
Palvelualojen ammattiliitto ei ole saanut aikaan kummoisiakaan parannuksia hiusalan palkkatyöntekijöiden asemaan, ainakaan verrattuna muihin aloihin. Yrittäjien tapauksessa etujärjestöt puolustavat vahvemmin isompien pelurien kuin näiden kyykyttämien torppariyrittäjien etuja. Ylitalo toteaakin, ettei Suomessa ole liittoa, joka ajaisi kunnolla tuolivuokralaisten asioita.
Hans Hämäläinen
