Toisten hulluutta on kivempi pohtia kuin omaa, joten tirkistelin kassajonossa edellä olleen ostoksia: kymmentuntisia dokkaribokseja holokaustista ja salamasodasta, jälkiruokana seikkailuleffa saksalaisupseerien yrityksestä murhata Hitler. Miksi?
Rohmusin alekorista pinon leffoja, vaikka suurin osa edellisistäkin on katsomatta, kirjahamstrauksista lukematta ja levyostoksista kuulematta.
Olen siis hullu. Mutta toisten hulluutta on kivempi pohtia kuin omaa, joten tirkistelin kassajonossa edellä olleen ostoksia: kymmentuntisia dokkaribokseja holokaustista ja salamasodasta, jälkiruokana seikkailuleffa saksalaisupseerien yrityksestä murhata Hitler. Miksi?
No, keskitysleiristä saa parhaat kiksit, jos kaipaa kauhuviihteen suomaa puistatusta. Ja dokkareista se voi irrota ärjymmin kuin fiktiosta – ja alibina voi käyttää tiedonjanoa.
Toiseksi, natsimaailman moraalinen yksinkertaisuus on rauhoittavaa herkkua. Toista on nykymaailman monimutkaisuus, jossa Irakin sota on naapurilleni valistuksen voittokulkua ja minulle kansanmurha ja jossa vapaakaupan rajoittaminen on jonkun mielestä vaurastumismahdollisuuden eväämistä köyhiltä ja toisen mielestä köyhien suojelemista orjuudelta.
Mustavalkomoraalin ikävä puoli tietysti on se, ettei se vastaa todellisuutta ja ettei sen avulla ymmärrä mitään. Ja että se kannustaa oikeutettuun vihaan pahiksia kohtaan. Eli sadismiin.
Kolmas vaihtoehto on luopua yksioikoisesta moralismista ja samastuakin puolisalaa Saksan armeijaan ja kansaan, vaikkei sentään natseihin. Kyllä muitakin kuin asehulluja kiehtoo tehokkuus, jolla Saksan armeija taisteli ylivoimaista vihollista vastaan.
Spartalais-wehrmachtilaiset hyveet, ”totella, kestää ja voittaa”, ovat sitä paitsi myös kilpailuyhteiskuntamme perushyveet.
Vaikka pidämme asein käytyä sotaa tyhmänä resurssien haaskauksena, uskoo moni meistä että talouden ja työmarkkinoiden pelikentälle siirrettynä sama lebensraumin ahminta ja eloonjäämiskamppailu onkin luontoäidin lempikeino tuottaa yhteistä hyvää.
On myös neljäs ja omituisin reitti nautintoon natsien peesissä. Siinäkin samastumme ylivoimaa vastaan sisukkaasti taistelevaan arjalaiseen, mutta nimenomaan muistamme ikävät faktat: holokaustin, vääjäämättömän tappion, koko taistelun turhuuden ja päämäärien typeryyden.
Tai jos emme samastu, niin ainakin tunnistamme itsemme samasta kiipelistä. Tiedostamme, että koneisto, jonka palveluksessa uurastamme, ei tuota onnea vaan vaurautta – ja sitäkin vain vähemmistölle, enemmistön kustannuksella ja luonnonvarat ehdyttäen. Ja silti tuntuu usein mahdottomalta muuttaa tätä koneistoa.
Natsidokkarien ja -viihteen suosion syyt ovat muuttuneet, koska meidän on vaikeaa asettaa itsemme oikeutetun sodan voittajien tai sodan ja riiston uhrien asemaan, mutta helppo tunnistaa itsemme niissä, jotka käyvät järjettömäksi tietämäänsä sotaa, mielipuolten johdolla ja mielipuolten hyväksi, joko hyvässä uskossa tai järjettömyyden tiedostaen.
Mikään tottelemattomuus ei enää tunnu realistiselta, muutokseen johtavalta vaihtoehdolta, joten osaamme vain totella – vaikka voittoon emme enää usko. Jäljelle jää siis kestämisen lohtu ja kunnia. Istua löylynheittokisoissa ylälauteella ja toivoa että ryssä kuuppaa ensin.
Teemu Mäki
