Äitini isän kuvasta, kuten kaikista muotokuvista kaikissa perhealbumeissa, aukeaa tuhansien kertomusten viuhka.

Mustavalkoinen valokuva, jossa kapeakasvoinen, tummatukkainen mies. Nelikymppinen, voisi hyvinkin vaikuttaa ikäistään nuoremmalta, jos ilme olisi elävämpi. Nyt huomion vangitsee suu, joka on puristettu jotenkin liian tiukkaan kiinni. Suora nenä, tukka suittu päätä myöten taakse. Hän ei katso kameraan, vaan sivulle. Silmien alla on juonteita, jotka saavat hänet näyttämään väsyneeltä, jopa surulliselta.

Mies kuvassa on äitini isä. En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtään kuvaa hänestä. Äitini ei koskaan tavannut isäänsä. Vanhemmat erosivat tyttären ollessa vielä vauva. Toiselle paikkakunnalle muuttanut isä kuoli viisi vuotta myöhemmin, 43-vuotiaana, vain vähän tämän valokuvan ottamisen jälkeen.

Nuorena rakastin traagista tarinaa komeasta lentäjästä, joka särki isoäitini sydämen pitämällä tätä vain ystävänään. Nyt vanhempana minua koskettaa paljon enemmän toisen miehen tarina. Sen, jonka sylistä isoäiti päätyi hakemaan väliaikaista lohtua. Vielä 1930-luvun lopulla merkityksettömänkin yhden illan jutun seuraukset saattoivat olla suuret. Vahingon sattuessa ei hyvän perheen tyttärelle jäänyt juuri muita vaihtoehtoja kuin naimisiinmeno. Ihmisen, vaikkapa äitini ja sitä kautta minun, koko olemassaolo voi olla niin sattumanvaraista.

Eikä 60 vuotta sitten kukaan kantanut huolta isän oikeudesta tavata lapsiaan.

Äitini isän kuvasta, kuten kaikista muotokuvista kaikissa perhealbumeissa, aukeaa tuhansien kertomusten viuhka. Eikä vain taaksepäin. Sukupolvesta toiseen polveilevat tarinat isättömien tyttärien ja poikien omien poikien ja tyttärien tavoista etsiä omaa vanhemmuuttaan, parisuhdettaan, itsetuntoaan.

Äitini ikäluokassa isättömyys ei tietenkään ollut mitenkään tavatonta, päinvastoin. Mutta vasta nyt, sota-aikaan syntyneiden jäädessä eläkkeelle, alkaa seuraavilla sukupolvilla olla tilaa miettiä, millaisia vanhempia kasvoi kaikista niistä lapsista, joiden vanhemmat sota oli tavalla tai toisella särkenyt.

Jos ja kun sukupolvien käsittelemättä siirtämä perintö on täälläkin niin vahva, mitä se onkaan siellä, missä sota, muodossa tai toisessa, kestää vuosikausia? Ja sodissa, joissa perinteisiä rajoja rintaman ja siviilialueiden välillä ei enää pitkään aikaan ole ollut kuin sotilasstrategien sanahelinöissä? Ja entä kaikissa niissä maissa, joissa yhä uudet sodat levittäytyvät lasten silmille olohuoneessa, heti pikkukakkosen jälkeen?

Katkeruus, pelko, ennakkoluulot, hylkäämisen ja vihaamisen mallit tuntuvat siirtyvän pelottavan helposti isiltä ja äideiltä tyttärille ja pojille. Täytyy vain jaksaa uskoa, että ehdoitta rakastamisen, kunnioittamisen ja välittämisen mallit siirtyvät yhtä lailla.

Viihdyn paljon paremmin kameran takana kuin edessä. Joutuessani kuvattavaksi käännän kuitenkin katseeni suoraan kohti. Silmänräpäyksen ajan näen linssin pinnalla heijastuksen tulevien sukupolvien lasten odottavista katseista. Hymyilen.

Saara Cantell, saara.cantell@kolumbus.fi