Rikkaimmille näyttää hyvältä. Ilmeisesti velkakriisi hoidetaan yksityistämällä valtionomaisuutta, heikentämällä sosiaaliturvaa ja veritankkaamalla yksityisiä pankkeja verorahoilla. Verotuskin kiristyy, sijoittajien turvaamiseksi.
Mihin Euroopan unionin velkakriisi johtaa? Hajoaako unioni? Löystyykö se, jos osa jäsenistä irtautuu eurosta? Vai käykö päinvastoin, kuljetaanko kohti Euroopan yhdysvaltoja, jolla on yhteinen talouspolitiikka ja kovemmat keinot patistaa (osa)valtioitaan?
Kävi miten kävi, tärkeintä on, minkä suunnan yhtenäinen tai hajanainen Eurooppa talouspolitiikassaan kriisin kautta valitsee.
Rikkaimmille näyttää hyvältä. Ilmeisesti velkakriisi hoidetaan yksityistämällä valtionomaisuutta, heikentämällä sosiaaliturvaa ja veritankkaamalla yksityisiä pankkeja verorahoilla. Verotuskin kiristyy, sijoittajien turvaamiseksi.
Voitot henkilökohtaisia, tappiot yhteisiä.
Yhä useampi valtio yrittää ylläpitää talouskasvua lainarahalla ja kannattelee kotimaista tuotantoa ja kysyntää vaikka väkisin. Ja pankit puolestaan tietävät, että valtiolle kannattaa lainata aina, koska sillä on parhaat vakuudet ja vähiten intoa julistautua maksukyvyttömäksi konkkapotilaaksi ja lainamarkkinoilla spitaaliseksi.
Eikä valtio uskalla laittaa pankkeja kriisin maksumieheksi, koska se romahduttaisi myös valtion omien sijoitusten, kuten eläkerahastojen, arvot.
Näin kuljemme kriisistä kriisiin kasvupyrähdysten kautta. Pyrähdysten aikana valtioita vaaditaan kansainvälisen kilpailukyvyn ja talouskasvun nimissä karsimaan verotusta, palveluita ja sosiaaliturvaa. Kriisin sattuessa listaan lisätään turpaansa saaneiden pankkien ja suuryritysten elvytys verorahoilla.
Uhkapeli voisi jotenkuten toimia, jos talous edelleen voisi kasvaa länsimaissa 1950- ja 1960-luvun vauhtia. Mutta kun ei voi, sillä kaikkea paitsi aikaa meillä on jo liikaa, ja kasvun ekologinen hinta on jo alkanut hidastaa myös itse kasvua, ei vain pilata tulevaisuutta.
Eikä Eurooppa voi maailmankaupassa pärjätä alhaisimman palkkatason ja verotuksen ja olemattoman sosiaaliturvan maille. Paitsi jos onnistuu ajoissa viemään ja istuttamaan niihin verotuksen ja sosiaaliturvan idean. Ennen kuin USA juurruttaa niihin omansa.
Tällä hetkellä Eurooppa ei kuitenkaan pysty viemään poliittisia ideoita vaan alistuu omaksumaan niitä Atlantin toiselta puolen. Euroopan tulevaisuutta voi siis käydä ennakkoon katsomassa USA:ssa, jossa on nyt vauraiden maiden suurimmat tuloerot: vaurain prosentti kotitalouksista saa 25 prosenttia koko väestön tuloista.
USA:ssa vauraimman neljäsosan tulot ovat vuoden 1979 jälkeen kasvaneet seitsemän kertaa nopeammin kuin pienituloisimman neljäsosan ja rikkaimman prosentin tulot 20 kertaa nopeammin.
Vankien osuus väestöstä on maailman suurin, kolmetoistakertainen Suomeen verrattuna, joten esimerkiksi luovan talouden keitaana pidetty Kalifornia joutuu kuluttamaan vankeinhoitoon enemmän rahaa kuin korkeamman asteen koulutukseen.
Entä mitä kaikella tällä vyönkiristyksellä, talouskasvun jumaloinnilla ja kilpailukyvyn trimmauksella on USA saavuttanut? Maailman suurimman valtionvelan ja isonumeroisimman ekologisen jalanjäljen.
Euroopassa ei pyritä samaan, mutta ei näytetä pystyvän muuhunkaan, koska olemme jättäytyneet sijoitusmarkkinoiden ja talouskasvun panttivangeiksi.
Teemu Mäki
