Brittiläinen ystäväni kysyi minulta, mikä Evansin Nardis on minulle läheisin. Hänelle oli Molde 9.8.1980, minulle Pariisi 26.11.1979.
Joitain kuukausia sitten venäläinen fb-kaverini pani seinälleen musiikkilinkin Sarah Vaughanin biisiin April in Paris. Kun näin sen, oli jo eräs italialainen kaiffari – kait muusikko, koska oli kuvauttanut itsensä kitara kainalossa – kommentoinut:
”Mielestäni paras on kuitenkin Ella Fitzgeraldin esitys tästä kappaleesta!”
Siis mitä helvettiä! Mikä esitys? Muistin lonkalta neljä viisi Ellan esitystä kappaleesta. Parhaita ja maailman parhaita löytyy vain kaposien peltojen kyntäjiltä.
Musiikin kaikkiruokaisiksi ilmoittautuvat ovat yleensä aika hyviä niissä hommissa.
Internetissä löytyi hyvä linkki: Bill Evans/Nardis.
Miles Davis sävelsi itämaissävytteisen Nardisin juuri yhtyeeseensä liittyneelle Julian Cannonball Adderleylle. Riversiden tuottaja Orrin Keepnews oli marssittanut levytysstudioon ensimmäiseen äänitykseen 1.7.1958 tuntemattoman valkoisen pianistin Bill Evansin.
Evans otti kappaleen omien yhtyeidensä ohjelmistoon. Piti melkein kymmenen vuotta, koko 1970-luvun, taukoa ja palasi kappaleeseen jälleen viimeisen trionsa kanssa (Evans, Marc Johnson (b) ja Joe LaBarbera (dr)).
Kappaleesta tuli Evansin elämän loppuvaiheessa hänen konsertti-iltojensa päätöskappale. Sen esitykset kestivät yleensä 15–20 minuuttia.
Kappaleen kehittely tuntui olevan Evansin viimeinen haaste. Evans haastoi itseään. Valtavan intohimoista soittamista. Ja aina erilaisin introin.
Brittiläinen ystäväni kysyi minulta, mikä Evansin Nardis on minulle läheisin. Hänelle oli Molde 9.8.1980, minulle Pariisi 26.11.1979.
Läheisimpiä olivat kumpaisenkin eniten kuuntelemat.
Se joka haluaa tietää parhaimman, katsokoon nykyoppien ja -trendin mukaisesti myyntitilastoista.
Pertti Laesmaa
