Käy ilmi, etten ole ensimmäinen ihminen, joka kävelee kaupungilla esitystaiteilija-aktivistia vastaan ja utelee häneltä kyltistä.
VILKAS LAUANTAI Helsingin Aleksanterinkadulla. Pitkä ja hoikka rastapäinen mies kääntyy Esplanadin suuntaan kantaen kylttiä. Siinä lukee: Sinä olet minulle vieras.
Tutunoloinen mies, Mustikkamaan lavalta. Kyselen, onko kyltti jonkin teatterin mainos. ”No ei tämä teatteria mainosta. Nämä ovat kylttijamit ja minä olen Petri Taipale”, mies vastaa. Käy ilmi, etten ole ensimmäinen ihminen, joka kävelee kaupungilla esitystaiteilija-aktivistia vastaan ja utelee häneltä kyltistä.
MUUTAMAA VIIKKOA MYÖHEMMIN olen mukana kylttijameissa. ”Tapahtumalle oli keksittävä jokin nimi, että voin kutsua muitakin ihmisiä mukaan”, Petri Taipale selittää.
Hän pohtii, että lähtisi tällä kertaa kaupungille jonkin kantaaottavamman viestin kanssa. Muutaman revityn paperin jälkeen viesti saa lopullisen muotonsa: Sinä saastutat jaettua ilmaa.
Taipale haluaa viestistään välittyvän, että hän on ikään kuin samalla puolella autoilijan kanssa: ”Tuntuu todella tärkeältä asettaa sanat oikein. Etten loisi turhia vastakkainasetteluja. Ja että se mitä tekee toisi jotenkin hyvää tähän maailmaan, heti.”
Taipaleen pohdinta vaikuttaa sovinnolliselta, mutta hän alkaa kuulostaa melkein siltä, ettei ketään saa syyllistää mistään. Taipale vastaa: ”Juuri tuo ero kiteyttää asian: sanooko vain ääneen kaikkien tietämän ikävän tosiasian vai syyllistääkö. On eri asia kokea tulleensa syyllistetyksi kuin tuntea tervettä syyllisyyttä teoistaan. Mielestäni vain jälkimmäinen voi viedä muutokseen.”
”HALUAN PUHUTELLA SUORAAN, vilpittömästi ja välittömästi yksittäistä ihmistä. Jotakin sinua. Jos väitän vain yleisesti, että autoilu saastuttaa, viestin voi ohittaa. Autoilu kuulostaa kaukaiselta ilmiöltä eikä asialta, joka koskettaisi minua ja josta olisin vastuussa.”
Seuraan Petriä jonkin aikaa Mannerheimintiellä ja näen miten yksittäisten ihmisten puhuttelu käytännössä toimii. Varsinkin pelkääjän paikalta nousee monta peukkua, jotkut hymyilevät. Jalankulkijoista monet huikkaavat, että Taipale on oikealla asialla. Vanha herra jää vartiksi keskustelemaan. Viimeisillään raskaana oleva nuori nainen piipahtaa Taipaleen vieressä tukemassa viestin perillemenoa.
Taipale laskee myös kuusi keskisormea kahden tunnin kyltittelyn ajalta. Keski-ikäinen nainen, joka pysähtyy punaisiin valoihin, ahdistuu kyltin nähdessään ja alkaa itkeä.
TAIPALEEN SAI ALUNPERIN kadulle pitkään vaivannut kysymys, miten nykypäivänä voi vaikuttaa muuten kuin ruoka-ostoksilla, äänestämällä tai ryhtymällä terroristiksi. Kylttijamit kuuluu laajempaan hankkeeseen, jossa hän pyrkii luomaan vähintäänkin hetkellisiä ihmisluonnonsuojelualueita. ”Haluan tehdä merkityksellistä työtä, itselleni ja muille. Työ on minulle maailman rakastamista. Nykyisin mietitään usein vain sitä, että työtä pitää tehdä, eikä sitä, mitä sisältöä työllä on. Sivuutetaan, mitä työn tekeminen tuottaa tai aiheuttaa tekijälle itselleen ja maailmalle.”
Työhön suhtaudutaan Taipaleen mukaan ulkoisesti ja tähän kannustetaan jopa työvoimapoliittisesti: ”Oman työn seurauksista ja siitä, millaiseen tuotantoketjuun työ liittyy, ei oteta vastuuta. Tuotetaan ihan mitä tahansa paskaakin, jo kauan sitten luomakunnalle, ihminen mukaan lukien, ravitsevaksi kelpaamatonta, henkistä tai materiaalista saastetta. Kunhan siitä vain saa rahaa.”
AINA KYLTTIJAMEIHIN OSALLISTUVAT eivät mene kaupungille ottamaan kantaa. Kylttijameissa voi keskittyä myös uuden ravitsevamman kaupunkikulttuurin luomiseen.
Taipale jättää autoilijoiden kanssa toteuttamansa yhteistyön tältä päivältä, ja suuntaamme Kolmen sepän patsaalle, jonka lähistö on muuttunut pariksi tunniksi kukkaterapeutti Aune Kallisen ja opiskelija Maija Muinosen ulko-olohuoneeksi. Paikalle on tuotu huopia, mukeja ja termospulloja. Mukana on myös pari tuolia ja kyltti: Tuu juomaan mehua meidän kaa. Mehupiste näyttää – ja tuntuu – pieneltä ihmisluonnon suojelukeitaalta.
Seuraavat kylttijamit Helsingissä 13.5., kokoontuminen Mannerheimintie 3 B kello 12. petotaipale(a)hotmail.com
Teija Kaarakainen
