Asfalttipihalle asetetun pöydän päällä lojuu muutama kuppi ja pari punaviinipulloa. Edellisenä iltana on näemmä harrastettu taiteilijaelämää. Olen kuvanveistäjä Markus Copperin työhuoneella itäisessä Berliinissä, Weißenseessä. Suuressa punatiilisessä, Hitlerin rakennuttamassa tehdasrakennuksessa työskentelee satakunta taiteilijaa.
Copper, 37, nojaa tuolissaan taaksepäin naama virneessä. Päällään hänellä on sinioranssi Volvon työtakki ja kuluneet haalarit. Vasen käsi on verhottu mustaan nahkahanskaan, käsi hanskan sisällä on metallia.
”Kun muutin Berliiniin neljä vuotta sitten, saatoin nukkua juhlien jälkeen puistossa puskan alla, ja no problem, ei mitään hämminkiä. Nykyään tässä kaupungissa on puoli miljoonaa työtöntä. Alkaa olla puukotuksia ja pahoinpitelyjä.”
Berliini on silti Copperin mukaan ainoa miljoonakaupunki Euroopassa, joka ei ole aggressiivinen. “Puhumattakaan New Yorkista, hui hai. Tai Pariisi, mamma mia. Niissä huomaa, että kun rotat laitetaan liian pieneen häkkiin, ne alkavat tappaa toisiaan.”
Pöydän äärellä käy vilinä, taiteilijat moikkailevat, istahtavat hetken ja jatkavat töihinsä. Kävelemme Copperin kanssa hälyä pakoon asfalttipihan yli muurin erottamalle ruohottuneelle jättömaalle. Eväinä meillä on pari olutpulloa. Piikkilanka-aidan rajaamalla alueella kohoaa Itä-Saksan aikainen autioitunut vahtitorni. Leiriydymme aidan ulkopuolelle heinien sekaan juttelemaan.
”Haluan töilläni saada ihmiset kokemaan ja tuntemaan jotakin, tässä maailmassa, missä kaikki nyt on mitä on ja missä millään ei ole mitään arvoa. Ehkä tapani on hieman väkivaltainen ja brutaali, mutta kaikki aiheet ovat lähtöisin omasta elämästäni, minkä takia työt aika ajoin jopa toimii!”
Copper mieltää itsensä perinteiseksi kuvanveistäjäksi, tai koneveistäjäksi, joka ammentaa kuvanveiston traditiosta. Hänen teoksilleen on tunnusomaista metallin yhdistäminen eri materiaaleihin, mekaaninen liike, moottoroidut rakennelmat ja tärykalvoja piinaavat äänet.
“Joo, se on mun perversio, johtuu aiemmista performanssihommista, että pitää liikkua ja tapahtua jotakin. Erittäin kallista, aikaa vievää ja erittäin kiinnostavaa.”
Copperin tunnetuin teos on myös hänen lempeimpiään. Seitsemän meren arkkienkeli eli Archangel of Seven Seas on urkupilleistä rakennettu kahdeksan metriä pitkä laulava ryhävalas. Copper osti Kotkan kirkon vanhat urut, kaksitoista valtavaa urkupilliä, joista isoin oli viisi ja puoli metriä pitkä. ”Pillejä käytettiin kolehdinkeruussa, että tulee herran pelko, ja ihmiset antoivat enemmän sitten kolikoita.”
”Mikään hyvä, minkä näet, ei ole helppoa koskaan!” Kyyninen maalaaminen, veistäminen ja tavaran tuottaminen kauhistuttaa Copperia. ”Yksi idea, jota tuotetaan tuhat kertaa, ei!”
”En herää joka aamu ja tee töitä kahdeksasta neljään. Mulla on veistämiseen viha–rakkaussuhde. Suurimman osan aikaa en tee yhtään mitään, odotan vain, että tilanteet ja aikataulut muuttuvat melkein mahdottomiksi. Että menen paniikkiin ja alan työskennellä.”
Heti kun työ alkaa, se ottaa vallan. Copperin normaali työtahti on veistos vuodessa, joidenkin veistosten tekeminen on kestänyt kolmekin vuotta. ”Välillä veistäminen pännii pahasti, se on kyllä yhtä helvettiä”, Copper nauraa.
”En herää joka aamu ja tee töitä kahdeksasta neljään. Mulla on veistämiseen viha–rakkaussuhde.”
Hidas työtahti johtuu myös siitä, että Copper käyttää yleensä tekniikoita, joita ei alun perin tunne. ”Tulisin hulluksi jos toistaisin pitkään samaa tekniikkaa. Materiaaleista pitää löytyä jotakin tutkimista. Kaikilla materiaaleilla on oma sielunsa ja ulosantinsa. Ratkaisut tulevat puoliautomaattisesti – en niitä niin kovin pohdi.”
Kiinnostavin työvaihe Copperille on pystytys, sillä vasta silloin näkee, toimiiko työ vai ei. Kuvataideakatemiassa opiskellessaan hän opetteli tekemään töihin liittyvät työvaiheet, suunnittelun, mekaniikan, sähkö- ja hitsaushommat itse. ”Kun kierrän töideni kanssa näyttelyissä, en voi olla riippuvainen jostakin teknikosta. Koneet vaatii jatkuvaa huoltoa, koska ne menevät aina rikki.”
Valmiissa työssä on rauha. ”Työ seisoo siinä. Onko työ valinnut minut vai minä työni, vaikea sanoa. Mikään ei vedä vertoja sille tunteelle. Tämä on elämän tarkoitus.”
Seuraava työ alkaa, kun edellisen näyttely on purettu.
Koneveistäjä Copperin tausta on kuvataiteissa. “Kyllä mä viikon halusin olla rokkitähti, ja veli yritti opettaa jotakin David Bowien riffiä.” Maalaamaan Copper ryhtyi, kun ura sarjakuvapiirtäjänä ei lähtenyt lentoon. Seuraavaksi hän päätti ryhtyä performanssitaiteilijaksi, koska ajatteli sen auttavan myös häiritsevään ujouteen.
Parikymppisenä, 1980- ja 1990-luvun taitteessa, Copperilla vierähti pari vuotta työhuoneella vanhalla tapettitehtaalla Helsingin Tapanilassa, jossa Copper testasi performanssejaan varten äärikokemuksia tulta, meteliä ja kaaosta tuottaen. ”Toki se herätti reaktioita, kun läträsin bensalla. En halunnut antaa älyllisesti aikaa analysointiin, vaan halusin toimintaa!” kommentoi hän nyt jälkikäteen. ”Kun oot pentu, nuori ja täynnä ittees, mikäs sen parempi kuin bensiini ja terva yhdessä. Sillä saa aina jotakin näyttävää aikaiseksi!”
Näyttävästi syntyi myös taiteilijanimi Copper. Hän kertoo hääränneensä yhtenä iltana kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen kanssa eräissä bileissä ja sai yhtäkkiä loistoidean: tuliperformanssi sytytysnesteellä. ”Ruiskutin polttonestettä liekkiin, joka siirtyi salamannopeasti ilman läpi pulloon ja räjähti mun syliin.” Copperin jalat kärventyivät kuparinvärisiksi, hengen lähtö oli lähellä. “Olin jonkun aikaa iloisesti morfiinissa sairaalassa.”
Hän päätti jättää esittävät taiteet, ja alkoi sen sijaan rakentaa veistoksia, jotka hoitivat liikkumisen, äänet ja esiintymisen, koko performanssin kirjon. Kuvanveiston opiskelu Kuvataideakatemiassa alkoi 1990-luvun alussa.
”Kävi sattumalta hyvä tsägä, puolalainen kuvanveistonopettaja Radoslaw Gryta tutustutti mut kaikkiin mahdollisiin materiaaleihin.”
Lisäksi Gryta antoi Copperille vapaat kädet tehdä ja kokeilla lähes mitä vain. Hän sai käyttää opettajansa valtuutuksella reilusti kuvanveistolaitoksen määrärahoja omiin kokeiluihinsa. Ja näihin kokeiluihin hän kiihkeästi uppoutuikin. Aggressiiviset, väkivaltaiset teokset seurasivat toisiaan.
“Kolisevia taidekoneita. Esittäviä helvetinkoneita. Koneoptimismia. Sadismin absurdiutta. Sadomasokismin esteettisyyttä.” Ja niin edelleen. Taidekriitikot yrittivät otsa kurtussa keksiä, mistä Copperin töissä oikein oli kysymys. Tuhon estetiikka iski, ja Copperilla meni lujaa. Hän keräsi mainetta myös hajottamalla teoksiaan suutuspäissään.
“Olen ehkä hieman fanaatikko, harmeja tuottanut ab und zu, siellä sun täällä”, hän myöntää. Copper teki taidetta omien sanojensa mukaan kuin kone.
Syksyllä 1996 hän leikkasi vasemman kätensä sirkkelillä poikki. Hengen lähtö oli lähellä.
Lepäillessään morfiinitokkurassa sairaalan sängyssä Copper piirsi luomisen puuskassa useita luonnoksia tulevista töistään, niiden joukossa myös ensimmäisen version Seitsemän meren arkkienkelistä.
“Tiesin, että pääsen tällä Valas-työllä jaloilleni ja lunastan sillä paikkani Suomessa kuvanveistäjänä.” Heti seuraavana päivänä syntyi luonnos Valaan sisartyöstä, Aamuruskon Poika eli Son of the Morning Glow.
Copper palasi työhuoneelleen Helsingin entiselle hetekatehtaalle ja alkoi heti töihin, kun “ei ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa”. Copper sai Valaan valmiiksi pari vuotta sairaalasta pääsyn jälkeen, ollessaan ensimmäistä kertaa rakastunut. ”En ollut koskaan tehnyt mitään niin nopeasti, vuodessa. Olet virrassa mukana. Alat rakastaa itteäs ja sulla on tarkoitus roikkua täällä.”
Kiasma osti vuonna 1998 Valaan kokoelmiinsa 250000 markalla. Näyttelykutsuja ja palkintoja tuli tiuhaan, huipennuksena pohjoismaiden suurin kuvataidepalkinto, vuoden 1999 Ars Fennica.
”Ars Fennica tarkoitti valtavaa uutta työsessiota. Tein enemmän töitä kuin koskaan. Suurin asia, jota rakastat, tulet sille orjaksi! Se tappaa.”
Copperin seuraava työ oli Aamuruskon Poika, jota Copper itse nimittää Saatanaksi.
”Valas ja Saatana ovat veljeksiä. Tiesin ennalta, että kun teen Valaan, niin saan sillä kaiken mitä vois kuvitella. Rahaa, mainetta ja kaikkea hölynpölyä, mikä sitten tuhoaa mut joka tapauksessa. Ja että seuraava työ, mikä pitää tehdä on Saatana, vastapooli Valaalle.”
Aamuruskon Poika oli Luciferin eli Saatanan, kaikkein kauneimman enkelin nimi ennen kuin “häneltä meni napit vastakkain pomon kanssa”. Saatana kommentoi Valaan tuomaa mainetta, kunniaa ja rahaa.
Kaikki olivat rakastuneet laulavan ryhävalaan lempeään ääntelyyn, mutta Saatanan 60 moottoroitua metalliosteria louskutti niin karmeaa meteliä, että katsojien oli pakko paeta näyttelytilasta.
”Ympärillä oli vain rikkaita norjalaisia hiihtoturisteja, kaikki oli helvetin kallista ökyilyä.”
Copper ajelehti paikasta toiseen toipuen Ars Fennican jälkeisestä nosteesta ja siitä seuranneesta masennuksesta, ”noista operaatioista”, kuten itse tuntemuksiaan ilmaisee.
“Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Huippuvuorille taiteilijaresidenssiin, koska ajattelin että siellä on merta ja paljon valaita.” Copper rantautui Longyearbyhyn kevättalvella. “Ensin oli täysin pimeää, sitten täysin valoisaa.” Ilman koneita hän ei voinut tehdä mitään veistoon liittyvää. “Piirtelin. Olin yksin, ympärillä pelkkää lunta, televisiossa kaksi kanavaa, jotka näyttivät pelkkää uusintaa Den stora klassfestenistä. Ulos laaksosta ei päässyt kuin moottorikelkalla, jonka vuokra oli 1000 kruunua päivässä. Ympärillä oli vain rikkaita norjalaisia hiihtoturisteja, kaikki oli helvetin kallista ökyilyä.”
Copper pisti lähes koko matkabudjettinsa likoon ja vieraili moottorikelkalla läheisessä venäläissiirtokunnassa sadan kilometrin päässä. “Sain kiväärin käteen jääkarhujen varalle. Parakin ikkunasta näkyi pari muistokiveä, kun jääkarhu oli syönyt toisen tytön ja toinen oli pelastautunut hampailta hyppäämällä jyrkänteeltä parakin eteen.”
Valaita ei näkynyt. “Meri oli jäässä, joten se oli kaiken kaikkiaan katastrofi.”
Vuonna 2002 Copper pakkasi konesahat, höylät, pylväsporat ja hiomakoneet ja muutti Berliiniin, jota performanssitaiteilija Roi Vaara oli hänelle esitellyt muutamaa vuotta aiemmin. “Berliini on täynnä alakulttuureita, sen ilmapiiri oli ihan erilainen kuin Helsingissä, jossa olin elänyt kymmenen vuotta pienessä ja elitistisessä taidesysteemissä. Tunsin kuvion oikein hyvin, joten kuvio tunsi myös minut. Alkoi vähän ahdistaa.” Hän ei ollut Berliinissä yhtä lokeroitu kuin Helsingissä, jossa “mainetta tuli, kun pää pimahteli ja käyttäytymiskoodisto oli mitä oli”.
Rahat kuluivat lähinnä vuokranmaksuun, mutta kahden vuoden tauon jälkeen työvire alkoi palailla. Ensimmäinen Berliinissä tehty työ oli nimeltään Rosengarten. Se koostui viidestä ympyrään asetetusta sarvimiinaa muistuttavasta tynnyristä, jotka aktivoituivat niiden keskelle menevästä katsojasta ampuen tätä kohti yllättäviä ilmatuulahduksia.
”Nimi tulee englantilaisten merimiinakentästä Pohjois-Afrikassa Toisen maailman sodan aikaan. Saksalaiset kutsuivat sitä Rosengarteniksi. Kun sarvimiina laukeaa meressä, se muodostaa helvetinmoisen kukan. Merimiinakentän nimeksi pannaan ruusutarha, se edustaa hyvää saksalaista ironiaa.”
“Mutta se ei todellakaan ole parhaita töitäni, ei lähelläkään. Se olisi voinut ampua kovemmilla.”
Kursk, työnimeltään Sukeltajat, syntyi venäläisen Kursk-sukellusveneen kohtalosta. “Kaverit oli kuolemaantuomittuja, koska Venäjän laivasto ei ottanut Norjan tarjoamaa apua vastaan.”
“Se on aika poliittinen työ, samoin kuin sitä seurannut Estonia. Ehkä työni ovat menossa yhteiskunnallisempaan suuntaan.”
Copper on asunut Weißenseessä vuoden. ”Tämä on paras paikka, mitä mulla on eläissäni ollut. Voin istua ulkona tässä auringonpaisteessa työhuoneen ulkopuolella ja olla haastateltavana. Tää on taivas tähän asti!”
Copperin rahat menevät töiden tekemiseen, joten hän myös asuu työhuoneessaan. Mutta paikallisessa kuppilassa Wiener-schnitzel maksaa alle viisi euroa, ja tehdas tarjoaa yhteisön. “Eniten buustia tekemiseen saan naapureilta, pitkästä aikaa vuosikausiin. Aamukahveilla pystyy keskustelemaan ja antaa ajatusten lentää. Se on ehkä tärkein asia tällä hetkellä. Nyt tajuan miten paljon olen ollut sitä vailla.”
“Mutta en tiedä vielä onko tämä mun pysäkki.”
Täällä Copper ryhtyi tekemään uusinta työtään, Estoniaa, joka on hänen mukaansa Seitsemän meren arkkienkelin jälkeen ensimmäinen veistos, jonka tekemisessä oli ilo jälleen mukana. “Ideat veistämiseen lähtevät lauseesta tai vitsistä, tapahtumista, jotka jäävät askarruttamaan ja joihin saa tunnekontaktin”, hän kertoo.
Myös Estonian idea lähti vitsailusta, mutta sitten aihe alkoi mietityttää. Titanicin legendaan kuuluu olennaisena osana parhaisiinsa sonnustautunut orkesteri, joka vajoaa virttä soittaen laivan mukana syvyyksiin. Estonian viimeisen matkan viihdytysjoukkoja, virolaisia ja venäläisiä tanssityttöjä ja laulajia ei muistele enää kukaan. Copper kulki Berliinin ravintoloissa etsien sopivaa venäläisen laulajan näköistä mallia, mutta oikeaa tyyppiä ei löytynyt. ”Seuraava vaihtoehto oli oma pärstä. Hämärä duuni siitä tuli, mutta jotenkin se toimii.”
Valmiissa Estonia-työssä Hammond-urkuja soittava mies, Copper itse, tanssii hameessa ja korkokengissä cha-cha-chaata. “Titanicissa oli iso orkesteri, Estonialla vain tämä yksi laulaja.”
”Hämärä duuni siitä tuli, mutta jotenkin se toimii.”
Nyt on tekeillä Jonathan Richmanin kappaleesta innoitusta saanut Egyptian Reggae -veistos alkoholistipariskunnasta. Copper yhdistelee urkupilleihin tällä kertaa pari itserakennettua puukanoottia ja Lidlin muovikasseja.
Työt ovat Copperille kuin lapsia,Aamuruskon poikaa hän sanoo varsinkin muistelevansa. ”Saatanaa mä kaipaan kyllä, oli harmi, että se levisi käsiin koko roska, siis tuommoiset kymmenmilliset terästangot vaan kuluu kitkasta poikki. Melkein kaikki Ars Fennican voittorahat, 150000 markkaa, meni siihen ja sitten se vielä hajotti ittensä. Siinä oli suurempaa symboliikkaa, että herranjumala skarppaa vähän näissä hommissa!”. Teoksen rippeitä Copper on lahjoittanut kavereille.
”Aamuruskon pojan ostereita on vielä työhuoneella, ja erittäin heikkona hetkenä olen miettinyt, että myyn niitä erikoisina ja painavina tuhkakuppeina Berliinin pääkadulla Unter den Lindenillä!”
Lähes kaikki Copperin varhaisemmat teokset ovat hajonneet, joko itsestään tai oman käden kautta, osa on tallennettu museoihin.
Seitsemän meren arkkienkeliä Copper kävi tervehtimässä Kiasmassa viimeksi pari vuotta sitten.
”Alkaa näkyä kosketus, että on käsin tehty. Että veistos käy ja toimii, tekee siihen vaan lisää tunnetta ajasta. Veistoksella on historia.” Tosin Valaskin on purettu osiin Kiasman varastoon odottamaan seuraavaa näytteillepanoa.
Nykyään veistokset ovat alkaneet pysyä kasassa. “Ei näin isoja töitä voi rakentaa sillä periaatteella, että kaiken hajottaa ja pistää matalaksi, kun on ensin vuoden puuhannut ja laittanut kaikki rahansa ja itsensä likoon.”
“En ole niin kone enää!”, Copper toteaa. ”Ehkä olen nyt lempeämpi, rauhallisempi – joo, ehdottomasti, koska aikaisemmin tein aika väkivaltaisia töitä. Ja sillä tavalla yritin vaikuttaa ihmisten tunteisiin.” Hän toivoo saavuttavansa aktiivisen rauhallisuuden, mutta aprikoi, onko se suunta johonkin uuteen, vai poteroitumista paikoilleen. ”Harmonia on monesti sitä, että tietyt tavat on luotu lukkoon päässä, ihminenhän pyrkii poistamaan epävarmuustekijät elämästään.”
“Mikään tarpeeton tässä maailmassa ei säily. Ehkä se on zeniä, että olen tehnyt paljon duuneja kuolemasta.”
Aiheet ja välineet seuraavat Copperia, mutta luovat eri tavoin yhdisteltyinä uudet merkitykset joka teoksessa.
Copperin isä on urkurakennuksen harrastaja, joten tuntuu luonnolliselta, että urkupillejä on monissa Copperin töissä. Veistokset ovat aina luonnon ja teknologian yhdistelmiä. Performansseissa hallitseva luonnonelementti oli tuli, veistokset liittyvät mereen ja veteen.
“Elementti on aihio, jonka kautta yritän näyttää jonkun ajatuksen tai tapahtuman. Jotkut tekevät veistoksia vain autoista, mulla se elementti nyt sattuu olemaan meri. En ole koskaan purjehtinut eikä mua kiinnosta pätkääkään uiminen. Ja hiekkarannalla kävely ja auringon ottaminen, mamma mia, ei.”
”Niin, työn pitää toimia ilman, että se paukkuu ja tärisee, se on vähän stressaavaa tommonen liikkeen pitäminen ikuisia aikoja.”
Copperin veistosten ilmapiiri on väkivaltainen, koska ne kommentoivat ihmisen toimintatapoja ja mielenmaisemaa.
“Olin mökillä Keski-Suomessa silloin tsunamin aikaan pari vuotta sitten. Se ei koskettanut. Luonto on luonto ja kärsimys kärsimystä, se ei häiriköi mun mieltä. Mitä sille voi? Maanjäristys ei ole hyvä eikä paha. Mutta ihmisten luomat katastrofit on eri juttu. Törmäilevät jumbojetit ja ihmisen mieli, joka pistää palasiksi kaiken, se pistää miettimään enemmän. Se on niin käsittämättömän kaikkivoipaa ja kuitenkin niin helvetin loogista ja simppeliä, ja se on vaan pakko hyväksyä.”
Myöhemmin Copper muistaa yllättäen tilanteen lapsuudestaan. Hän oli pienenä poikana Kaivopuistossa mattopyykillä ja putosi mattolaiturilta mereen. Copper painui veden alle. Hengen lähtö oli lähellä, “kunnes joku tuntematon jannu hyppäsi auttamaan ja pelasti takaisin rannalle”.
”Mä oon miettinyt, mitä mä haluan saavuttaa. Alan kyllä kallistua siihen, että veistoksien pitää toimia ilman liikettä. Mua on alkanut hämäämään, että kun panen ne liikkumaan, niin se vaatii enemmän työtä kuin itse veistos.”
Copper miettii hetken ja tarkentaa: ”Niin, työn pitää toimia ilman, että se paukkuu ja tärisee, se on vähän stressaavaa tommonen liikkeen pitäminen ikuisia aikoja.”
Lopuksi hän puuskahtaa. ”Koska mikään kone ei tässä maailmassa kestä, saamari, concordit tippuu pilvin pimein taivaalta ja niillä on vähän paremmat vehkeet. Ja sukkula hajoaa käsiin, kun yksi pultti on irti.”
Markus Copperin veistoksia ja niiden olinpaikkoja
Juggernaut 1992–95
– kuparinen jalkapallo varastettiin Kuvataideakatemiasta
Mayhem 1994
– ”päreinä”
Wall of Awake 1995
– ”päreinä”
Subordinated 1995
– ”päreinä”
Sixpack of Instant Death 1995
– ”pommit kavereilla”
Bearing of Hell 1996
– ”kaverilla ”
Iron Maiden/Rautaneito 1996
– Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmissa
Bourgeois Door/Porvarisovi 1996
– Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmissa
Ducks of Tuonela/Tuonelan sorsat 1997
– Ars Fennican säätiön kokoelmissa Hämeenlinnassa
Treasure Guardian Fishes 1997
– ”kalat kavereilla”
Archangel of Seven Seas/Seitsemän meren arkkienkeli 1998
– Kiasman kokoelmissa
Son of the Morning Glow/Aamuruskon poika 1999
(Clap Hands/Saatana)
– ”päreinä”
Big Bang Echo 2001
– Turun yliopistolla fysiikan laitoksen edessä
Rosegarden/Rosengarten 2002-2004
– ”purettuna osiin pariin eri maahan, menee ehkä päreiksi”
Kursk 2003-2004
– purettuna Copperin hallussa, ostettu Wihurin kokoelmiin
Estonia 2005-2006
– purettuna Copperin hallussa
Egyptian Reggae 2006
– ”tekeillä”
Kuulon tärkeys!?
”Eikös se suomalainen jannu, jonka sukunimi oli Copperfield ja ’kuolemantaiteilija’ lisänimen saanut ja se joka teki sen laulavan valaan, niin hänen yksi taideteos oli sellanen, että ku meet huoneeseen, ni tulee ekaks joku miljardi luxia silmille ja sit 5Hz ääni vyötäröstä alaspäin jollain 140db voimalla puoli minuuttia. Ja keskellä huonetta heilu kettingin päässä puolimetrinen piikkipallo. Muistaakseni se oli jotain 5Hz ja 140db tms., mut kumminkin semmonen, että minuutin kohdalla rupee tulemaan kudosvaurioita. Hieno taideteos.”
– Nimimerkki Taedium Platinum forum -keskustelupalstalla 16.7.2004
”Markus Copper. Duunin nimi tais olla Mayhem ellen ihan väärin muista. Mulla on Copperin Ars Fennica näyttelykirja kotona, joten en voi tarkistaa.
Yritin googlata, mutta yllättävää kyllä äijällä ei oo sivuja, eikä muutenkaan teoslistaa. Yks mielenkiitosimmista Suomalaisista taiteilijoista.”
– Nimimerkki Karkarin vastaus Taediumille
Päivitys: Juttu on julkaistu Voimassa 7/2006, ja valokuvat ovat ilmeisesti verkkosivu-uudistusten yhteydessä kadonneet. Artikkeliin on lisätty teoskuvia 14.11.2022.
