Terrence Malickin elokuvissa tositaiteen ja tekotaiteen raja on veteen piirretty viiva.

Terrence Malickin elokuvissa tositaiteen ja tekotaiteen raja on veteen piirretty viiva. Elokuvien outo perustunnelma syntyy hänen taidostaan asettaa ihmisten välinen kohtaaminen erityiselle aika- ja tilatasolle tarinaan nähden. Samalla korostuu katoavan hetken tragedia ja koko elämän absurdius.

Malickille ominaista on ylilyövä esteettisyys. Häpeämättömän kliseisessä kuvastossa toistuvat hiljaa liikehtivä vesi, tuulessa huojuva heinikko, tulen ylivoimaisuus, taivaan poikki matkaavat pilvet ja puiden oksistot.  

Uusimmassa elokuvassa näitä täydennetään meduusoilla, laavavirroilla ja planetaarisilla kuvilla. Juuri Cannesissa Kultaisen palmun voittanut The Tree of Life kertoo miehestä, joka elää eksistentiaalista kriisiä.

Psykoanalyyttisesti tulkittu perustrauma liittyy isäsuhteeseen ja elämän traagisenen kulminaatiopiste on veljen kuolema. Tragedia istutetaan kosmoksen mittakaavaan, jolloin se kutistuu pisaraksi maailman meressä.

Johtopäätösten tasolla elokuva näyttää hiukan yllättäen hakevan lohtua ja selitystä hengellisistä, peittelemättömästi kristillisistä viitteistä.

Malick on ilmaisullinen nero, jonka pensselissä on paljon sellaista progressiivisen yhtyeen ylilahjakasta kitaristia, joka kesken loistavaa teeman kuljetusta unohtuu maalailemaan syvän kauniita mutta loputtomia ja itseään toistavia sooloja toinen toisensa perään.

Malickin huikea estetiikka on myös tekijänsä vankila, koska se lipsahtaa usein viittamaan itseensä ja omaan kauneuteensa ja unohtaa maailman, josta se on kertovinaan.

Mutta tämän ja paljon muutakin saa anteeksi, jos hallitsee ilmaisuvälineensä niin hyvin kuin Malick tekee.

The Tree of Life. Ensi-ilta 26.8. Neljä tähteä.

Tuomas Rantanen