Sairaalakäynnistä tulee taidetta, kun sitä katsoo oikein silmin.

Rikkinäistä olkapäätäni tutkittiin pitkään ja hartaasti työterveyshoidossa. Tai oikeastaan tutkittiin, onko olkavamma työperäinen vai ei. Lääkäri päätyi tulkitsemaan, ettei vamma ole työperäinen eikä se kuulu työterveyshoidon piiriin. Hoidon he laskuttivat minulta jälkikäteen. Tai eivät hoitoa, vaan kalliit suttukuvat olkapäästä ja ympäripyöreän diagnoosin.

Kieltäydyin jatkohoidosta yksityissairaalassa ja sain passituksen julkisen terveydenhoidon puolelle. Siellä olkapää hoidettiin kuntoon nopeasti. Näin on käynyt aiemminkin.

Työterveyshuolto on olevinaan yksi hyvinvointiyhteiskunnan saavutuksista, mutta sen tärkein tehtävä on ohjata sairaita julkisen terveydenhoidon parista yksityisen puolen asiakkaiksi. Kun työntekijä pääsee työterveyshoidon piiriin, hän alkaa usein ylenkatsoa julkista terveydenhoitoa ja uskoa, että se kuuluu köyhille ja että sieltä saa huonompaa hoitoa kuin yksityiseltä.

Tässä kysymys muuttuu poliittiseksi.

Oikeisto toivoo, että mahdollisimman moni kansalainen valitsee itse rahoittamansa kaupallisen eikä verovaroin rahoitetun julkisen terveydenhoidon. Tuloksena on vähemmän tarvetta verotukseen ja yksityisellä puolella enemmän taloudellista toimeliaisuutta.

Vasemmistosta sen sijaan ainakin osa muistaa, että Yhdysvalloissa, jossa terveydenhoito on lähes kokonaan kaupallisissa käsissä, hoitoon kuluu paljon enemmän hynää per nuppi kuin Pohjoismaissa. Terveydelliset tulokset ovat silti heikommat.

No, tämä on ehkä diletantin subjektiivista spekulointia. Ei minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan magneettikuvauksen autuudesta.

Julkisessa terveydenhoidossa olkapääni kuvattiin magneettikuvauskoneella. Kerrottakoon, että kyseessä on ahdas lieriö, johon ihminen tuupataan remmeillä lavettiin sidottuna ja kuulosuojaimet korvilla. Puolituntisen kuvausprosessin aikana putkilossa ja koko huoneessa on helvetillinen meteli ja tärinä.

Hoitaja työnsi minut putkeen. Makasin jyrisevässä lieriössä pakkopaidalla avuttomaksi kapaloituna.

Sitten alkoi autuus. Alkusekuntien klaustrofobian jälkeen koin voimakkaan taide-elämyksen. Kuvantamiskoneen atonaalinen ja vuorotellen rytminen ja arytminen mäiske muuttui musiikiksi.

Jylinä kuulosti Iannis Xenakiksen elektroakustisen musiikin ja Muslimgauzen elektronisen teknon yhdistelmältä, mutta kuulosuojainten aikaansaama kiehtova filtteröinti ja koko kehoa tutisuttaneet bassot olivat äänenväriltään ennenkuulumattoman jännittävä yhdistelmä.

Ajattelin, että tämän olen elinikäisellä taiteen ahmimisella saavuttanut: kyvyn liikuttua ja aistia järisyttäviä merkityksiä myös sellaisissa asioissa, jotka taiteettomille ihmisille ovat pelkkää tylsyyttä ja riesaa.

En ole koskaan kokenut niin voimakasta hybristä kuin magneettialasimella. Ajattelin, että John Cage oli oikeassa sanoessaan jotain seuraavan kaltaista: taiteen historia on jatkuvaa taistelua, jossa taide tunkeutuu ruman ja yhdentekevän alueelle ja keksii keinot kokea ne nautinnollisina ja merkityksiä täynnä.

Teemu Mäki