Arvio elokuvasta Tie.

Vitsi siitä, että ihmiskunta on alati sähkökatkoksen ja 48 tunnin päässä totaalisesta kaaoksesta, saa kuvituksen Tie-elokuvan post-apokalyptisessa vaelluksessa kuolleen maan kamaralla. Cormac McCarthyn Pulitzer-palkitun romaanin filmatisointi esittää isän ja pojan selviytymistarinan noin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun valtaosa ihmiskunnasta ja elämästä on pyyhkiytynyt pois maan pinnalta. Itse tuhon luonne ja syy jätetään auki.

Poikaansa oikeutetun hysteerisesti suojeleva isä kamppailee paranoiaa lähentelevän epäluulon kourissa maailmassa, jossa toivonsa menettäneet turvautuvat itsemurhaan tai välinpitämättömään sadismiin. Traumatisoituneiden ihmisten reaktiot yhteiskuntajärjestyksen romahtamiseen ovat jakautuneita. Epätoivoisten pakolaisten ja kannibalismiin degeneroituneiden psykopaattien kilpajuoksu päättyy järjestelmällisesti jälkimmäisten voittoon. Alati läsnä oleva kuolema on yhtä brutaali kuin merkityksetönkin.

Eri maailmoihin syntyneiden isän ja pojan välillä ammottaa kuilu, joka erottaa heidät vastaansanomattomasti ja peruuttamattomasti. Yltäkylläisyyden keskellä elänyt isä on ajoittain pojan mielestä kuin vierailijalta toiselta planeetalta muistoineen ja tapoineen, joiden laukaisijana toimivat satunnaiset jäänteet menneistä ajoista.

Symboliikan tasolla voi elokuvan jälkeen pohtia minkälaisen maailman olemme jättämässä lapsillemme. Tuntuvatko halpalennot kaukomaille yhtä epätodellisilta ilmastonmuutoksen kourissa sinnittelevälle jälkikasvullemme kuin isän pianonsoitto pojalle, joka ei muista pianoa koskaan nähneensäkään?

Jos haluat nauraa hekotella kuolemalle ja kaaokselle ja maailmanlopulle, katso 2012. Jos et, katso Tie. (JT)

John Hillcoat: Tie. Ensi-ilta 25.12. 5 tähteä.

Jari Tamminen