Vuosina 1981–1988 Teatterikorkeakoulussa vaikuttaneen Jouko Turkan haamu tuntuu leijuvan yhä paitsi oppilaitoksen myös tietyn ikäpolven teatteritekijöiden yllä.

Voimassa 5/2008 kerrottiin, kuinka nykyään Teatterikorkeakoulun professorina toimiva Esa Kirkkopelto oli työryhmineen saanut Suomen kulttuurirahastolta 250?000 euroa kolmen vuoden tutkimukseen, joka keskittyy Jouko Turkan oppilaiden kokemuksiin tämän opetusmetodeista.

Nyt työn taiteellisena johtopäätöksenä on valmistunut turkkalaisittain tiristetty näyttämötulkinta vihreän liikkeen synnystä.

Vuosina 1981–1988 Teatterikorkeakoulussa vaikuttaneen Jouko Turkan haamu tuntuu leijuvan yhä paitsi oppilaitoksen myös tietyn ikäpolven teatteritekijöiden yllä. Karismaattinen teatteriohjaaja korosti näyttelemisen fyysistä ilmaisua ja mielen vapauttamista, siis jonkinlaista paluuta luontoon, viettiin ja lihan värinään.

Tällä metodilla syntyi paljon hyvää teatteria mutta myös huonompaa, ja samalla kulttuuriskandaaleita ja yksityisiä traumoja.

Vihreän liikkeen synnyn ensi-illassa ei vihreän liikkeen konkareita näy. On heti selvää, että kyse on teatterista teatterilaisille. Esityksen ensimmäinen osa, se teoreettisempi, esittää meille kaiken ennestään tutun Turkan jumppaharjoituksista. Nostalgisen tunnustuksellinen sävy on väliin vaivaannuttavaa. Tauolla moni pohtii ääneen ajan nopeaa lentoa.

Viimeistään toisessa osassa nousee esiin koko esityksen lähtökohtainen ongelma: niin kuin marxilaisuus on vaarallinen väline marxilaisuuden tutkimiseen, on turkkalaisuus vaikea metodi turkkalaisuuden tutkimiseen.

Aiheen läheisyys näkyy esityksessä tekijöiden huokuvana haluna puolustaa ja kunnioittaa vanhaa mestaria.

Teoreettisen osan isänmurha jää nössösti kesken. Niinpä näillä aseilla vihreän liikkeen alkuaikojen hörhöilystä syntyy hempeää kuvaelmaa kunnon draamallisen analyysin sijaan.

Tässä hetkessä näyttämölle nostettuna sekä turkkalaisuuden että koijärviläisyyden suuret halut etsiä sisäistä luontoyhteyttään vaikuttavat jotenkin säälittävän vanhanaikaisilta, mutta samalla hiukan söpöiltäkin.

Sekä teatterin että politiikan nykytodellisuuteen nähden tämä ruumiinavaus on aivan liian myötäsukainen, etten sanoisi hellä. Vuosikymmenten kuluessa vihreistä on ehtinyt tulla ehkä se kaikkein teknokraattisin puolue ja teatterilavalla salaperäinen oma keho on löydetty tuoreemmillakin tavoilla.

Tahattomasti esitys onnistui kertomaan sen, että sisältö on aina tärkeämpi kuin metodi, sekä teatterissa että politiikassa.

Kirjoittaja on vihreä kaupunginvaltuutettu & kokeellisen teatterin ystävä.

Vihreän liikkeen synty – Erään hankkeen allegoria, esityksiä Teatterikorkeakoulussa 11.10. asti, www.teak.fi.

Tuomas Rantanen