Sananvalta: Onnellisuutta ei voi mitata tarkasti ja objektiivisesti. Joudumme tyytymään näkökulmasidonnaisiin likiarvoihin ja riitelemään keskenämme loputtomasti.
Moni marmattaa, että yhteiskuntamme on kylmästi laskelmoiva, tunteeton ja järkeä yli kaiken korostava. Valitus on kuitenkin harhainen, sillä ei Suomi eikä EU suinkaan järkeile liikaa vaan liian vähän. Elämme välittömien tunneimpulssien ja lyhytnäköisten laskelmien varassa. Siksi ihminen yksilönä ja yhteisönä tekee typeriä valintoja, vaikkapa lentää lomallaan kauas kännäämään, vaikka tietää, että mikään ei pilaa ihmiselon ekologisia edellytyksiä yhtä tehokkaasti kuin suihkumoottori.
Järkevää olisi määrätä haittavero, joka moninkertaistaisi lentolippujen hinnat. Ideaa pidetään kuitenkin järjettömänä, sillä kuluttajat haluavat lentää, kansalaiset pitää työpaikkansa ja kone-, lento- ja matkailuteollisuus säilyttää liikevoittonsa.
Järjen nimissä ihmistä myös kohdellaan tuotantoyksikkönä tai kulueränä ja yhteiskuntaa kansantaloutena, joka on sitä parempi mitä parempaan liikevaihtoon se pystyy. Kyse ei ole ilkeydestä, tunteettomuudesta tai varsinkaan järjen ylivallasta, vaan onnellisuuden mittaamisen vaikeudesta. Onnellisuutta ei voi mitata tarkasti ja objektiivisesti. Joudumme tyytymään näkökulmasidonnaisiin likiarvoihin ja riitelemään keskenämme loputtomasti.
Eripuran vuoksi on ajateltu, että tehdään sitten onnea siitä, mikä tuntuu onnen lähteenä kiistattomimmalta. Rakennetaan yhteiskuntakone, joka tuottaa yhä pitempään eläviä ja yhä vauraampia ihmisiä. Tätä on pidetty järkevänä, koska nuo päämäärät ainakin ovat kouriintuntuvia, todellisia. Näin todellisuudesta – tai oikeastaan ulkoisista faktoista – on tullut yliarvostettuja. Niin yliarvostettuja, että vaikka kokemukselliset faktat olisivat kuinka jyrkässä ristiriidassa ulkoisten faktojen kanssa, ei se näytä meitä juuri hetkauttavan.
Onnellisuustutkimusten mukaan britit olivat onnellisimmillaan vuonna 1976, jenkit kymmenen vuotta aiemmin, minkä jälkeen vauraus on kasvanut räjähdysmäisesti ja alakulo pikku hiljaa. Tutkimukset osoittavat, että vaikka räikeimpien aineellisten epäkohtien, kuten nälänhädän ja sodan, hälveneminen selvästi lisää onnellisuutta, eivät vaurastuminen ja onnellisuus pitkään kulje käsi kädessä.
Kun ihminen nousee absoluuttisesta köyhyydestä, hänen onnellisuuttaan ei enää lisää vaurastuminen vaan hyvät ihmissuhteet, vapaa-aika, työn mielekäs sisältö ja itseilmaisun mahdollisuus ja kyky. Tämä on todistettu, mutta silti kasvatus ja koulutus edelleen yksipuolistuvat valmistamaan meitä vain työmarkkinoille kuin sotaan, sen sijaan että ne kehittäisivät meitä kokonaisina ihmisinä.
Onnellisuustutkimus on onneksi nousussa. Mittariin taltutettu onnellisuus on helposti kalan tyytyväisyyttä, tasapaksua olemista, josta puuttuu, ei vain ahdistuksen puuskat ja huutava puute, vaan myös intohimot ja olemista rikastavat ristiriidat. Riski on silti siedettävä, sillä kokemuksellisten faktojen esiinnostaminen on välttämätöntä, jos aiomme muuttaa sivilisaatiomme suuntaa, kuten kriittinen järki vaatii, kahdesta syystä.
Ensinnäkin, jos kulutusvimma ei tee onnelliseksi, mitä järkeä sitä on enää lietsoa?
Ja toiseksi, tuotannon ja kulutuksen määrää on jyrkästi vähennettävä, muuten maapallo rupsahtaa käsiin. Eikä tässä kohdin pidä uskoa niitä, jotka väittävät ettei tuotannon määrää tarvitse vähentää, kunhan vain laitetaan uudet filtterit joka putkeen ja siirrytään joko käyttämään pelkästään uusiutuvia luonnonvaroja tai mennään avaruuspirssillä hakemaan lisää Uranuksesta.
worlddatabaseofhappiness.eur.nl
Teemu Mäki
