Kirja ihmettelee, miksi lapset jäävät huonolle hoidolle. Väsyttääkö aikuisuus aikuisia?

Janne Kurjen kirja Lapsi – Toinen on pamfletti ja provokaatio: kiistakirjoitus, jossa lapsen asemaa nyky-Suomessa käsitellään kriittisesti eikä kärkevien kannanottojen esittämistä pelätä.

Kirjan tyyli on lacanilaisen runollinen ja lähestymistapa analyyttinen. Miksi kaiken hyvinvointimme keskellä kohtelemme lapsiamme huonosti? Onko pahoinvointi ja eriarvoisuus jo niin suurta, ettemme jaksa aikuisuuden taakkaa?

Janne Kurki herättelee meitä miettimään vanhemmuuden etiikkaa ja pohtimaan yhteiskunnan kykyä huolehtia lapsistaan.

Ensin huonot uutiset: tilanne ei vaikuta hyvältä, sillä lasten pahoinvointi näyttää lisääntyneen. Emme pääse eteenpäin ilman rehellistä pohdintaa, johon liittyy myös syyllisyyden painon kohtaaminen.

Sitten hyvät uutiset: jos kykenemme aikuisina ja vanhempina tuntemaan syyllisyyttä, eläytymään lapseen ja pohtimaan rakentavalla tavalla korjaavia toimenpiteitä, meillä on vielä toivoa. Syyllisyys voi lamauttaa, mutta myös viedä eteenpäin.

Kirjan mukaan yhteiskunnan mittana voidaan pitää sitä, mitä tapahtuu sen heikoimmille jäsenille, erityisesti lapsille ja vanhuksille. Päivittäin uutisia seuraamalla on helppo nähdä merkkejä siitä, että näiden ihmisryhmien kohtelu ei aina ole riittävän hyvää. Mistä on kysymys?

Syvimpänä syynä Kurki näkee sen, että keskitymme narsistisesti nykyhetkeen. Vanhukset – menneisyys – halutaan unohtaa, samoin lapset – tulevaisuus – vaikka he ovatkin ainoa tulevaisuus, mitä meillä on.

Narsistista minäämme loukkaa ajatus, että ennen meitä on ollut jotain ja meidän jälkeemme tulee jotain, mihin meillä ei ole osaa eikä arpaa. En olekaan itse kaiken keskipiste ja mitta.

Aikamme perspektiivin kaventuminen nykyhetkeen – kvartaalitalouteen, lyhytaikaisiin ihmissuhteisiin, hallituskausiin – ruumiillistuu Kurjen mukaan yhteiskunnan päätöksissä päiväkotien, lastensuojelun ja vanhustenhoidon jatkuvassa alibudjetoinnissa. Tätä Kurki kutsuu pienisieluisuudeksi: Suomessa otetaan huostaan enemmän lapsia kuin koskaan, ja vanhukset kärsivät ennennäkemättömän huonoissa oloissa.

Kurki suhtautuu vanhemmuuteen äärimmäisen vakavasti. Nykyaikuisuus ei kannattele lasta. Vanhemmuuden etiikka tarkoittaa, että lapsi saa olla lapsi ja aikuinen pysyy aikuisena kaikkein vaikeimpinakin hetkinä.

Tehtävä on perustava: aikuisen kautta muodostuvat lapselle avautuvan maailman rajat. Kurki kirjoittaa, että aikuinen on lapselle kaikki kaikessa, sanan ‘kaikki’ kirjaimellisimmassa merkityksessä. Vain ihminen, joka kantaa tuon äärettömän vastuun lapsesta, on aikuinen.

Kasvattaminen ei ole juhlavaa vaan arkista, jatkuvaa toimintaa, ”jotain mikä jäytää ja kalvaa arkea antaen sille samalla suunnan ja arvokkuuden”. Juhlavat ja ihanat hetket tulevat lisänä. Ne ovat eräänlaisia toiseuden kohtaamisen kristallisoituneita hetkiä.

Koska lapsi edustaa tulevaisuutta, lapsen varjeleminen tarkoittaa myös eettistä suhdetta tulevaisuuteen.

Kurki on filosofi ja dosentti, joka vetää filosofiaa julkaisevaa kustannusliikettä. Hän on myös lastenpsykiatriaan erikoistuva lääkäri.

Lääkärin roolissaan hän lienee nähnyt niin paljon lasten hätää, ettei ole voinut vaieta. Hän kuvaa tilanteita, joissa lääkäri yrittää parhaansa mukaan auttaa potilaaksi tuotua lasta, jolla on ongelmia vaikkapa ”sosiaalisissa taidoissa”. Keinona on usein lähinnä lääkkeiden määrääminen.

Jos lähes kymmenelle prosentille lapsista olisi oirekuvansa puolesta syötettävä psyykenlääkettä, onko vika lapsissa vai heidän kasvuympäristössään, Kurki kysyy. Medikalisoivassa ajassamme lapsi, joka ei sopeudu aikuisten maailmaan, luokitellaan sairaaksi.

Lääkitsemisen sijaan meidän pitäisi Kurjen mukaan nähdä paitsi kotien myös koulumaailman ongelmat, joita ovat ennen kaikkea aikuislähtöisyys ja liian suuret ryhmäkoot sekä koulujen liian pienet resurssit tarjota lapsen tarvitsemaa opetusta ja turvaa. ”Koulujen resursoinnista päätetään poliittisesti, joten ongelma ei ole lääketieteellinen – ADHD ei ole mikään pisaratartuntana leviävä pandemia – vaan poliittinen.”

Vastaavasti epidemiana leviävää työikäisten aikuisten masennusta pidetään turhan usein yksilön sairautena, ja pahoinvoinnin yhteiskunnalliset ja yhteisölliset syyt unohdetaan.

Kilpailukyvystä on tullut uskontunnustuksemme, jolla eettiset ongelmat voidaan pyyhkiä maton alle. On alettu uskoa, ettei epäkohdille voida mitään. Kurki kutsuu tätä talouden monoteismiksi.

Mitä Kurki sitten ehdottaa? Aikuisen ei tarvitse ryhtyä lapsen palvelijaksi tai luopua omasta elämästään. Aikuisen oma elämä ei silti voi olla millaista tahansa. Jostain pitää luopua. Kurki ehdottaa, että käytännön tasolla me aikuiset voisimme luopua vaikkapa liiallisesta päihteiden käytöstä. Jos tämä on meille liikaa, niin ehkä voisimme luopua edes turhanpäiväisestä turismista? Voisimmeko opetella pitämään hauskaa ilman alkoholia, ja voisimmeko rantalomalle lähtemisen sijasta vaikkapa auttaa naapurin lapsia?

Kurki ennakoi, että puolustaessaan lapsen oikeutta aikuisen huomioon, aikaan ja rakkauteen hän ei ole mediaseksikäs, vaan häntä saatetaan syyttää ”ämmämäiseksi”. Kurkea ja muita ”ämmiä” kannattaisi ehkä silti kuunnella.

Vanhempina epäonnistumme aina tavalla tai toisella. Voimme olla vain riittävän hyviä, emme täydellisiä. Kurki toteaa, että äärettömän vastuumme vanhempina kestämme vain olemalla itsellemme armollisia. Vastuun kantamiseen tarvitsemme lisäksi toisia vanhempia ja vastuun yhteistä ottamista. Vastuuta riittää kaikille.

Jos joku vanhemmista uupuu, on muiden aikuisten velvollisuus suojata lapsen ja hänen vanhempansa muodostamaa kokonaisuutta epätoivolta.

”En ole vielä tavannut yhtään lasta, jolla olisi liikaa vastuunsa tuntevia aikuisia elämässään, mutta lukemattomia, joilla on lähellään liian vähän aikuisuutensa kantavia aikuisia”, Kurki toteaa.

Toivon säilyttäminen on mahdollista: jos kohtaamme lapsen lapsena, vastaanotamme samalla tulevaisuuden. Voimme tarttua lapsen tarjoamaan leikkiin, antaa hänelle hänen maailmansa rajat ja iloita hänen ilostaan.

Kirjoittaja on psykologi ja psykoterapeutti.

Janne Kurki: Lapsi – Toinen. Apeiron kirjat 2011. 34 s.

Anna Lilja