Veli-Matti Lehtikangas runoilee syväluotauksen metsien märkään kultaan.
Vehmaan kuusikkokorven kesäillan ukkosta enteilevä ilmanhenki ujuu Pihtiputaan Korppiskylän lähteellä, Keski-Suomen sydänmailla. Lähde on lähellä tietä ja sen osoittaa vieraammallekin kulkijalle peltinen opastinkyltti, johon on hitsatuin kirjaimin kirjoitettu Lähde.
Tämä lähde on perimätiedon mukaan palvellut ihmisiä jo kinttupolkujen aikaan. Mustarastaan hapuilevat sävelet yrittelevät sointuja kuusikossa, mutta ei ota sävel tulta painostavan ukkosen alla. Sanikaiset rehottavat lähteen takamaastossa ja oravanmarja tekee vihreitä karttejaan.
Lähde pulputtelee vesiään useammasta silmästä. Pohjasta nousevat pyörteet kertovat jokaisen silmän sijainnin. Vesi on kirkasta ja jääkylmää. Metsään johtavan polun päässä lojuvat hirvenhampaat metsätähtien maljakkona ja ympäristössä näkyy muitakin kallonosia.
Keski-Suomen seutu on maamme lähderikkainta aluetta, täällä on satoja lähteitä. Täältä on hyvä kurkistaa tämän päivän lähteen silmään ja pohjaveteen.
Pro gradun lähteistä tehneen FM Harri Höltän mukaan lähteitä on Keski-Suomessa ja Savossa takavuosina ollut jopa 15 000–20 000, mutta mittavat ojitukset, suuret aukkohakkuut ja tietyöt ovat tuhonneet niistä valtaosan. Vaikka nykyisin lähteet ovat uhanalaisia koko maassa ja metsä- ja vesilain suojaamia ympäristöjä, niitä häviää jatkuvasti.
Tänään Suomen peruskartastosta löytyy koko maasta enää reilut 22 000 merkittyä lähdettä. Lähde on tänään yhtä uhanalainen kuin saimaannorppa!
Lähde on merkinnyt takavuosina suomalaisille paljon. Se on ollut peili, josta neito juhannusyönä on katsonut tulevaa sulhoaan, lähde on ollut myös toivomusten paikka, jonne on uhrattu eräskin kolikko ja ennen kaikkea se on ollut ennenaikaisella aikakaudella janon sammuttaja pitkillä metsätaipaleilla. Jokaiselta käytetyltä lähteeltä löytyi ennen tuohilippi juomista varten Lähteestä ja tuohilipistä on tehty entisaikaan myös paljon runoja.
Lähde on paikka, jossa pohjavesi virtaa maan pinnalle. Luonnonlähteitä muodostuu, kun sadevesi hakeutuu jatkuvasti vuosituhansien kuluessa syvälle kallioperän repeämään, harjuun tai muuhun maaperän huokoiseen osaan. Toisin sanoen, siihen missä pohjaveden pinta osuu maanpintaan, syntyy sitten lähde.
Maan alla virratessaan vesi liuottaa kivistä ja maaperästä mineraaleja ja siksi lähdevettä pidetäänkin terveellisenä. Geohydrologia, joka tutkii pohjavettä, määrittelee pohjaveden näin: Pohjavesi on maanpinnan alapuolisista vesistä ns. maaveden alapuolella sijaitsevaa vettä. Maaveden ja pohjaveden raja on kohdassa, josta alaspäin maaperä on vedestä kylläinen. Pohjaveden yläpuolisten maakerrosten vettä sanotaan orsivedeksi.
Pohjavedet muodostavat suurimman makean veden varaston maapallolla. Pohjaveden juomakelpoisuus juomavedeksi johtuu siitä, että se on maakerrosten läpi suodattuessaan puhdistunut epäpuhtauksista, kuten haitallisista bakteereista.
Parhainta on hiekka- ja sorapitoisesta maaperästä löytyvä, vapaasti liikkuvaa vettä sisältävä pohjavesi. Ympäristökeskuksen mukaan pohjaveden vaarana nykyisin ovat usein myös tiesuolat, polttonesteiden jakelu, maatalous ja erilaiset suuret kemikaalionnettomuudet.
Pohjavesivarasto on alati uusiutuva luonnonvaramme, mutta jos vettä käytetään joillakin pohjavesialueilla nopeammin kuin se ehtii uusiutua, se ehtyy. Tutkijoiden mukaan tänään koko maapallon pohjavesivarat ovat ehtymässä liiallisen käytön ja saastumisen takia.
Kun katson tänään lähteeseen, näen sen kalvosta omat häilyvät kasvoni, modernin maailman ihmisen kasvot, joka lienee on taikansa kadottanut ja salansa selvittänyt. Lähteestä lähtevä pieni puro soittaa rauhallista solinaansa.
Kuuset peilaavat lähteen kirkkaaseen kalvoon. Kaksi niistä kenottaa hieman kallellaan lähteen yllä aivan kuin siunaten sitä. Lähde on kuin suuri metsän kamera, joka synnyttää omat kuvansa. Pohjassa pulpahtelevat sen sulkimet ja sen kirkas vesilinssi valottaa jatkuvasti kuvaa kalvoonsa: kuvaa joka elää alati lukemattomin ilmein, valon ja varjojen vuorokausirytmissä.
Kamerani synnyttämät luontokuvat ovat vain pelkkiä teknisiä ja digitaalisia kuvaviiruja tuon kaiken rinnalla. Jotkut sanovat Yelloswstonen ja Islannin kuumia lähteitä maailman kauneimmiksi ja sukeltajat kehuvat valtameren pohjassa suitsuttavia mustia savuttajia, jotka myös ovat kuumia lähteitä, upeiksi näkymiksi.
Mutta kyllä suomalaisessa lähteessä on jotakin selittämätöntä tenhoa, kun se vilkuttaa kirkasta silmäänsä korpikuusten keskellä niin vaatimattoman rauhallisena ja hiljaisena.
En ihmettele yhtään, että neidot ennen katsoivat lähteenpeilistä tulevaa sulhoaan ja että lähde oli toivomusten paikka. Tämä vuosisatoja ihmisen kulkureitin varrella janoa tyydyttänyt lähde on nähnyt monta ihmisen naamaa. Jos se osaisi puhua, sillä olisi paljon kerrottavaa. Mutta vaiti on tuo kirkas metsän silmä.
Ja äkkiä huomaan siinä lähteen äärellä, että sen tyvenestä kalvosta voi nähdä sittenkin jotakin merkittävää. Aivan kuin se herättäisi minut toteamaan tämän ristiriidan: ”Meillä on ollut ja on yhä vara tuhota lähteitämme, kun samaan aikaan reilulla miljardilla ihmisellä maapallolla ei ole käytössään puhdasta juomavettä!”
Veli-Matti Lehtikangas
