Demos Helsinki vakavoitui. Ehkä eettinen kuluttaminen ei riitäkään pelastamaan planeettaa.
Olen pitänyt kädessäni jo useamman päivän Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen ajatushautomon kirjaa tietämättä, mitä siitä sanoa.
Kirja on yllättävänkin kriittinen suhteessa kulutukseen, vaikka aikaisemmin juuri nämä Demos Helsingin ajattelijat ovat tyrkyttäneet ajatusta maailman muuttamisesta lähes ainoastaan eettisemmän kuluttamisen kautta. Sen ja kuluttajaryhmien sinisilmäinen ihannointi on nyt vähentynyt, ja tilalle on tullut maltillisempi ja punnitsevampi suhtautuminen siihen, miten paljon kuluttamisen kautta voidaan maailmaa muuttaa.
Porkkanamafia ja maailman parantaminen kuluttamisaktioilla ovat saaneet paljon huomiota. Suomi onkin ehkä porkkanamafian ykkösmaa: mennään ryyppäämään baariin ennakkoon sovitusti isolla porukalla, ja baari lupaa hankkia energiaa säästävän kylmäkaapin entisen sähköntuhlarirouskun tilalle.
Voimauttaviin kokemuksiin ja pieniin tekoihin ei tule suhtautua kyynisesti. Jostakin on aloitettava. Mutta jos ajatellaan vakavasti esimerkiksi sähkönkulutusta, on meidän kuluttajien osuus runsaat kymmenen prosenttia. Eli jos me kuluttajat eli kotitaloudet säästämme puolet, on se koko kansantalouden kannalta ainoastaan viisi prosenttia.
Mitä tapahtuu, jos teollisuus säästää 20 prosenttia sähkönkulutuksestaan? Vaikutus on yhtä suuri kuin koko kotitalouksien nykyinen sähkönkulutus. Jostain syystä porkkanamafia ja kuluttamisetiikka ei ole edennyt yrityksiin.
Mutta nyt siis Demos Helsingin kirjan tähtäimessä on ylipäätään kuluttamisen tulevaisuus. Rautalangasta väännettynä kysymys kuuluu, onnistuuko maailman pelastaminen vapaiden markkinoiden ja vapaan kulutuksen vai suunnittelutalouden ja sääntelyn kautta. Maailman pelastaminen tässä tarkoittaa varautumista ilmastonmuutokseen.
Mokan ja Neuvosen kirja tarkastelee neljän eri mallin kautta, mitä on odotettavissa vuonna 2023.
Yhtä lukuun ottamatta kaikissa malleissa oletetaan, että ”sääntely otetaan käyttöön ja siinä jopa onnistutaan. Siksi tärkeäksi jatkokysymykseksi nousi se, miten sääntely voidaan poliittisesti toteuttaa, eli miten kulutusyhteiskunnan ja demokratian oloissa saadaan säädettyä toimivia veroja, kieltoja ja kiintiöitä.”
On hauskaa, että tekijät ovat onnistuneet lupauksessaan: tulevaisuuden eri mallit eivät ole läpeensä pahoja tai utooppisen hyviä. Mallit on jaettu nelikenttään, jossa pystyakselilla on kysymys globaalin kulutuksen sääntelystä tai sen puutteesta. Vaaka-akselille jakautuu yhteiskuntavastuu: se on joko yksilöllinen tai kollektiivinen.
Vielä viisitoista vuotta -malli lähtee siitä, että maailmassa ei saada sovittua globaalia sääntelyä, ja yhteiskuntavastuu säilyy eetokseltaan yksilöllisenä. On sanomattakin selvää, että tämä malli ei ole kovin ruusuinen: parhaimmillaan siellä odottaa rikkaiden eristetty paratiisisaari, jossa hyvinvointia pystytään antamaan niille, joilla on varaa, ja siinä määrin kuin ilmastonmuutosta seuraavat myrskyt antavat tilaa juhlia.
Kolme muuta mallia painottavat paikallisvastuuta, maailmanlaajuista kollektiivista ohjausta tai itseään tiukasti sääntelevää kulutusyhteiskuntaa.
Mallien kuvaukset ovat sinänsä onnistuneita, ja niitä on kiinnostava lukea. Esimerkiksi paikallisvastuun mallissa fyysinen tuotanto on muuttunut paikalliseksi ja internetin kautta levitettävät hyödykkeet ovat globaaleja. Rahataloudesta on siirrytty jakamistalouteen. H&M ja Ikea ovat vetäytyneet takaisin Ruotsiin.
Vanhaa, jutun alussa kuvattua Demos Helsinkiä lähinnä oleva malli on tulevaisuuden niukkuuteen ja kohtuullisuuteen perustuva da capo -kulutusyhteiskunta.
”Myös tuotantoa ohjataan, mutta se tapahtuu pääosin kysynnän kautta. Tässä henkilökohtaiset peruskiintiöt ovat avaintekijä.”
Yhtä lailla kuluttamisen kultamaailmassa veropolitiikka on jatkanut nykyistä kehitystään: ”Tuloverotus on laskenut merkittävästi 15 vuoden kuluessa, mutta kuluttaminen on kallistunut.”
Demoslaiset eivät ole nyt kuitenkaan sinisilmäisiä muutoksen suhteen. Vuonna 2023 eletään ”hyväosaisten maailmassa. Palvelut ovat kaupallisia, ja yhteiskunta tarjoaa vain minimaalisen perusturvan. Luokkayhteiskunta kehittyy.”
Uutta Demos Helsinkiä kuvaa Barack Obamaa lainaava ”me pystymme” -politiikka, jossa siitä, mikä oli ennen idealistista, on tullut realismia. Demoslaiset alleviivaavat, että erilliset ja atomistiset eettiset kulutuspäätökset muuttuvat ja voivat muuttua suureksi koko yhteiskuntaa ohjaavaksi voimaksi.
”Uuteen politiikkaan voi osallistua toimimalla hyveellisesti, ei vain vaatimalla oikeuksia ja vastustamalla pohjiaan myöten pahoja ihmisiä, ryhmiä, maita, rakenteita tai yrityksiä, jotka uhkaavat ’oikeuksiamme’.”
Edelleen obamalaisessa hengessä demoslaiset sanovat: ”Suomessa on vieläkin tapana puolustella politiikkaa sillä, mitä ihmiset haluavat, ei sillä, mikä on viisasta tai mihin voisimme pystyä.”
Paljon työtä vaaditaan, että ruohonjuuritason kuluttajaliikkeet pystyisivät muuttamaan radikaalisti kulutusta. Tätä kirja puolustaa eikä sen merkitystä käy kiistäminen.
Yhtä lailla tarvitaan kuitenkin raskaamman sarjan mafiaa tai terroria tarttumaan teollisuuden energiankulutukseen ja päästöihin. Usein viime kädessä kuluttajat käyttävät teollisuuden lopputuotteita, mutta nykyinen politiikan malli blokkaa kansalaiset teollisuutta koskevista asioista. Finanssikriisin ansiosta tiedämme, että mihin tahansa on varaa, jos vain poliittista tahtoa löytyy.
Ja tätä tahtoa tarvitaan myös globaalisti.
Roope Mokka & Aleksi Neuvonen (toim.): Olimme kuluttajia. Neljä tarinaa vuodesta 2023. Tammi 2009. 159 s.
Roope Mokka & Aleksi Neuvonen: Yksilön ääni. Hyvinvointivaltio yhteisöjen ajalla. Sitran raportti 69. Sitra 2006. 112 s.
Kimmo Jylhämö
