Brittihallitus yrittää luoda asuntokuplavetoisen kuluttajajuhlan jakamalla asuntolainoja lähes kaikille niitä haluaville.
Meillä pankkiireillahan on tunnetusti hyvät palkat. Varsinkin Lontoossa ajatellaan, että olemme kaikki miljonäärejä. Lystikästä on, että täälläpäin ”miljonäärikin” asuu kimppakämpässä tai pienessä homeisessa loukussa – Lontoossa kun asumiskustannukset ovat aivan omaa luokkaansa.
Kun Helsingissä puhutaan kuukausivuokrasta, voi Lontoossa saman summan kertoa neljällä. Sydänsairaiden säästämiseksi vuokrat ilmoitetaan viikkovuokrina, vaikka summat ovat verrattavissa stadilaisluukun kuukausivuokraan.
Moni siis haluaisi ostaa oman kämpän, mutta harvalla on varaa edes käsirahaan.
Suomessa keskustellaan siitä, kuinka monen kymmenen prosentin omarahoitusosuus asunnonostajalla pitää olla, jotta hän voi saada asuntolainan. Eri tahot pohtivat, miten suomalaispankkien lainanantoa pitäisi suitsia. Asuntojen hinnat nimittäin karkaavat käsistä, jos ostoksille mennään 100 prosentin lainarahoituksella.
Suomalaisen politiikan lopputulema on tietenkin se, että asuntolainaan vaadittavan käsirahan saavat säästettyä kokoon joko huipputuloiset tai muut kultalusikka hanurissa syntyneet isukin kullanmurut.
Lontoossa meininki on toinen. Paikallinen hallituskoalitio suuressa viisaudessaan on päättänyt, että pankkien tulee myöntää 95 prosentin asuntolainoja, joista valtio itse takaa 15 prosenttia. Näin kannustetaan pankkeja lainaamaan rahaa pää(oma)ttomille asunnonostajille. Perusteluna käytetään juuri kultalusikkaperseargumenttia.
Mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa on se, että pankkiiripolojen ennustetaan olevan kyseisen lainatarjouksen suurkuluttajia – heillä kun ei ole varaa enää ostaa statukseensa sopivia ensiasuntoja, sillä kaksio Lontoon keskustassa maksaa lähes miljoona euroa.
Kansa on käynyt tarjoukseen kiinni kuin sika limppuun, mutta myytävää ei riitä kaikille. Tämän seurauksena on arvioitu, että lontoolaisasuntojen hinnat nousevat yli 40 prosenttia seuraavan viiden vuoden aikana.
Sijoituksena homma muistuttaa pyramidirahoitusta. Ensimmäiset ostajat nauttivat viiden vuoden rallista ja viimeisille jää luu käteen, kun Help-to-Buy-ohjelma loppuu.
Itse uskon, että lainahelpin tarkoituksena on hiljentää köyhän kansanosan kritiikki hallituksen niin kutsuttua vyönkiristyspolitiikkaa (austerity measures) kohtaan. Budjettileikkaukset ovat kurittaneet tiukimmin tulonsiirroista riippuvaisia vähätuloisia.
Koska vyönkiristykset rajoittavat elvytysperusteista talouskasvua, Help-to-Buyn toinen tarkoitus on käynnistää velkarahoitteinen asuntokuplavetoinen kulutusjuhla: kun asuntojen hinnat nousevat, nykyiset asunnonomistajat kokevat varallisuutensa lisääntyvän ja ottavat kiinteistöjään vastaan lainaa kulutukseen, niin kuin briteissä on tapana tehdä.
Täällä kymmenen pyytä oksalla on parempi kuin yksi pivossa.
Banker Wanker
