Internetin mahdollistama nimettömyys on askel kohti vallankumousta. Ainakin se voisi olla.
Aave kummittelee modernissa maailmassa – kryptoanarkismin aave”, alkaa Timothy C. Mayn vuonna 1992 kirjoittama Kryptoanarkistinen manifesti. Se tapailee tarkoituksellisen ironisesti Marxin ja Engelsin Kommunistisen manifestin sanoja.
Tim Maylla oli varaa olla ironinen, sillä hän ei ollut kommunisti vaan hakkeri, libertaari, anarkisti ja mikroprosessorivalmistaja Intelin insinööri, mutta ennen kaikkea siis nörtti.
Internetin syntymisen myötä May näki, mikä tulee olemaan netin tärkein ominaisuus: yksilöt ja yhteisöt voivat kommunikoida keskenään täysin nimettöminä, anonyymeinä.
”Kaksi henkilöä voivat vaihtaa viestejä, pyörittää bisnestä, neuvotella elektronisia sopimuksia tietämättä koskaan oikeaa nimeä, laillista identiteettiä tai mitään muuta. Kanssakäymistä netissä ei voi jäljittää, koska se voi tapahtua salattujen datapakettien ja uudelleen ohjattujen muutokset estävän boksien kautta. Bokseissa käytetään kryptografisia protokollia…”
Kryptografinen tarkoittaa yksikertaisesti salausta, viestin saa auki ainoastaan se, jolle se on tarkoitettu.
Arjessa netin mahdollistama nimettömyys ei välttämättä tunnu mitenkään oleelliselta, pikemminkin tärkeää voi olla juuri tunnistettavan, luotettavan elektronisen henkilöllisyyden luominen. Koko nettikauppa perustuu tunnistettavuuden periaatteelle.
May nimesi BlackNetiksi uudenlaisen, nimettömyyteen perustuvan foorumin, jonka kautta kaikki salaisuudet voisivat siirtyä täysin anonyymisti. BlackNet jäi pelkäksi ideaksi, se ei toteutunut koskaan.
Vasta Wikileaks toi koko maailman tietoisuuteen internetin tärkeimmän ominaisuuden, sen, että tietoverkossa on voitava toimia nimettömästi.
Viimeistään 1990-luvulla teknonörtit oivalsivat, että tämä teknologia merkitsee sekä sosiaalista että taloudellista vallankumousta. Tosin valtion turvallisuusvirastot ovat alusta asti yrittäneet estää tätä vallankumousta perustelunaan se, että rikolliset voivat käyttää sitä hyväkseen.
Mayn mukaan tämä on ymmärrettävää, mutta ei tule pysäyttämään kryptoanarkian voittokulkua. Hän vertaa kryptoanarkiaa kirjanpainoteknologiaan, joka tuhosi ammattikuntien salaisuuksia valvoneet killat.
Tim Mayn manifesti päättyy piikkilankavertaukseen: ”Aivan kuten näennäisen yksinkertainen keksintö kuten piikkilanka teki mahdolliseksi sen, että valtavat karjatilat ja maatilat pystyttiin aitaamaan siten, että lännen rajaseuduilla maan ja omaisuuden oikeuksien käsite muuttui kokonaan, niin yhtä lailla tästä näennäisen pienestä matematiikan salaustieteellisestä keksinnöstä syntyvät sakset, jotka leikkaavat piikkilangan intellektuaalisen omaisuuden ympäriltä.”
May lopettaa pikkumanifestinsa pateettisesti Kommunistisen manifestin hengessä: ”Nouskaa, teillä ei ole mitään muuta menetettävää kuin piikkilanka-aitanne!”
Kommunistinen manifestihan väitti oikeasti, että työläisillä ei ole menetettävää kuin kahleensa. Kommunistisissa kokeiluissa Neuvostoliitossa ja Kiinassa moni kansalainen menetti tosin enemmän kuin kahleensa. Henkensä.
Kuitenkaan kommunismia ei tosiasiassa ole kokeiltu tosiasiassa. Kyse on ollut pikemminkin valtion omistamisesta, sosialismista, joka on parhaimmillaan toteutunut vahvana hyvinvointivaltiona tai sitten yhden puolueen diktatuurina.
Yhteistä niille on ollut se, että yksilö on alistettu hyvässä ja pahassa kokonaisuuden edulle, ja päätöksistä ovat vastanneet enemmän tai vähemmän harvat ja valitut. Tässä mielessä kommunismiin kuuluva yhteisomistus on aina luovutettu jollekin pienelle klikille.
Samasta syystä valtiokeskeisen kommunismin kritiikki on yhdistänyt kaikenkarvaisia ajattelijoita. Ja siksi ei ole ihme, että kommunismin pohtiminen ilman valtiota kiinnostaa monia.
Ehkäpä kommunismin ajatus on niin utooppinen, että se voi oikeasti toteutua ensin vain utopiana, virtuaalisesti ja niin, ehkä, digitaalisesti.
Kimmo Jylhämö
