Tšetšeeniystävää auttanut aktivisti Anu Harju joutui osaksi kansainvälistä jännitysnäytelmää.

Menin sen pöydän ääreen, jossa pidin kannettavaani. Sen tilalla oli ruutupaperille harakanvarpailla kirjoitettu lappunen, jossa luki, että Suomenlahden merivartioston rikostutkinta oli tehnyt luonani kotietsinnän ja takavarikoinut erinäisiä tavaroita ja asiakirjoja.

Tuosta yöstä alkoi painajainen, joka kestänee siihen asti että syyttäjä päättää, nostaako syytteen minua vastaan laittoman maahantulon järjestämisestä.

Kaikki alkoi, kun tuttuni, toisaalla Euroopassa asuva ja työskentelevä tšetšeeni, kysyi minulta neuvoa. Hänen Tšetšeniasta pakoon lähteneet sukulaisensa olivat jääneet jumiin Turkkiin. Turkki ei tarjoa turvapaikkoja tšetšeeneille, vaan kutsuu heitä ”vieraikseen”, joille ei ole tarjolla muuta virallista statusta kuin määräaikaisia maksullisia oleskelulupia. Turkissa on paljon tšetšeeneitä, koska he eivät tarvitse viisumia.

Tuttavani sukulaiset olivat paenneet ensin Azerbaidžaniin ja sieltä Turkkiin.

Tuttavani Aslan oli kuullut, että jos tšetšeenit nousevat Turkissa Helsinkiin matkaavaan lentokoneeseen ja ostavat lisäksi jatkolennon Venäjälle, he voivat Helsingissä hakea turvapaikkaa.

Kahdeksanhenkisen perheen ensimmäinen yritys oli kesäkuun lopulla tyssännyt Istanbulin lentokentällä. Finnairia edustanut paikallinen asiamies oli estänyt perheen nousemisen koneeseen.

Minulle oli uutta, että lentoyhtiöiden työntekijät olivat alkaneet toimittaa Rajavartiolaitoksen apulaisten virkaa. ”Minun työvuorollani eivät tšetšeenit koneeseen nouse”, kertoi nimensä mumissut Finnairin työntekijä. ”Finnair joutuu maksamaan 3 000 euroa jokaisesta koneeseen nousseesta, joka hakee Helsingissä turvapaikkaa.”

Selvittelin asiaa ja löysin ulkomaalaislaista rajavartiotoimintaa käsittelevän kohdan. Liikenteenharjoittajille voidaan määrätä seuraamusmaksu, 3 000 euroa, jos he kuljettavat matkustajia, joilla ei ole kaikkia matkaan tarvittavia asiakirjoja, esimerkiksi viisumia.

Turkissa jumittavat tšetšeenit menettivät suurimman osan lippurahoistaan, joita Finnair ei korvannut eikä vaihtanut toiselle lennolle.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa sanotaan, että ”jokaisella henkilöllä on vainottaessa oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa”. Suomen laki määrää sakkoja potentiaalisia turvapaikanhakijoita kuljettaville liikenteenharjoittajille. Jos turvapaikanhakija saapuu Suomeen edellä mainitulla tavalla, hän ja häntä mahdollisesti auttanut Suomen kansalainen syyllistyvät rikokseen.

Ehdotin, että perhe lähettäisi Western Unionin kautta minulle niin paljon rahaa kuin heillä oli jäljellä käyttää uusiin lentolippuihin, kaapisin täällä päässä kasaan loput. Ostaisin e-liput netistä ja lähettäisin tiedot Aslanin kautta tšetšeeniperheelle. Rikos tai ei, lentoyhtiöt rahastivat tällä järjettömyydellä, jos ostajat eivät olleet älynneet ottaa täydellistä takaisinmaksuturvaa.

En ole varakas, joten minun oli laitettava lippuja ostaessani kahdeksanhenkinen ryhmä kahtia ja maksettava osa lipuista luotolla ja osa tililtäni. Sovimme, että ensimmäiset kolme tulisivat torstaina ja loput perheestä sunnuntaina.

Mitä mokia teinkään. Ensimmäiset kolme lippua ostin suoraan Turkish Airlinesin sivuilta. Kun liput oli maksettu, ruutuun pelmahti pirullinen teksti: Jos liput on maksettu luottokortilla, kortin haltijan on itse matkustettava kyseisellä lennolla tai tultava henkilökohtaisesti Turkish Airlinesin toimipisteeseen vakuuttamaan, että oli ihan itse ostanut liput.

Soitin turkkilaisyhtiön Helsinki-Vantaan lentoasemalla sijaitsevaan toimipisteeseen ja kuulin huojentavan tiedon: voisin mennä passini ja luottokorttini kanssa sinne, niin asia järjestyisi.

Miesvirkailija oli ystävällinen ja ymmärtäväinen, kunnes kuuli matkustajien nimet.

”Tšetšeeneitä? Eijei, ei se sitten käy”, hän sanoi pontevasti päätään pyörittäen. ”Minä saan henkilökohtaisesti 3?000 euron sakot, jos otan heidät koneeseen”, virkailija väitti.

Virkailija alkoi kuulustella minua motiiveistani, lippujen hinnoista, suorista lennoista ja muusta asiaan liittyvästä ja liittymättömästä. Esitin närkästynyttä.

Lopulta, tutkittuaan minua, passiani ja luottokorttiani hyvän aikaa, mies pyysi puhelinnumeroni ja ilmoitti soittavansa Istanbuliin. Pääsin lähtemään varmana että tämä homma kusisi.

Tuli torstaiaamupäivä. Kolme perheenjäsentä pääsi nousemaan koneeseen. Heillä ei ollut mukanaan puhelinta, perheen ainoa kännykkä oli jätetty Turkkiin jääneille. Varma tieto lennolle pääsystä tuli vasta iltapäivällä, kun Turkish Airlinesin virkailija soitti, että ostamani liput oli käytetty. Hän myös kertoi soittavansa, jos nämä matkustajat ilmestyisivät jatkolennolle Venäjälle.

Miten kummallista asiakaspalvelua. Mitä minä sillä tiedolla tein?

Kun kävi selväksi, että kolme Aslanin perheenjäsentä oli tosiaan päässyt Suomeen, lähdin viettämään iltaa ystävien kanssa.

Kotiin palatessani minua odotti se ruutupaperille kirjoitettu lappu, josta tämä kirjoitus alkoi.

Lauantaiaamuna kuulustelut alkoivat. Olin jättänyt kännykkäni tuttavan luokse, mutta suotta, minulle sanottiin etten pääsisi lähtemään ennen kuin he olisivat takavarikoineet puhelimeni. Tuttavani luokse tehtiin myös kotietsintä.

Kuulustelua edeltävänä päivänä olin tavannut perheen isoäidin, Lizan. Hän halasi minua kiitollisena ja kertoi, että oli maininnut nimeni Rajavartiolaitoksen kuulustelijan kysyessä, oliko heitä joku auttanut Suomessa. Hän myös kertoi, että kuulustelupöytäkirjaan oli hänen sanomakseen merkitty, että minä olin ”salakuljettanut heidät Suomeen ja saanut korvaukseksi 2 000 euroa”, vaikka rahoilla oli ostettu lentoliput. Lizan protestoidessa kuulustelija oli sanonut, että tällä kuulustelulla ei ollut merkitystä eikä myöskään sanamuodoilla.

Liza kertoi myös, että koneen ollessa vielä Istanbulissa lentostuertti oli kerännyt kaikkien lennolla olleiden tšetšeenien – heitä oli muitakin kuin mainitut kolme – passit ja lentoliput ”siltä varalta, että nämä yrittävät tuhota passinsa ja hakea turvapaikkaa”. Koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle tšetšeeneitä odotti Rajavartiolaitoksen auto aseistettuine miehineen. Kun heitä oltiin kuljettamassa jatkolennolle, perheen poika sanoi englanniksi, että eivät he halua Venäjälle vaan hakevat turvapaikkaa. Jaa, sanoi yksi miehistä, ja auton nokka käännettiin.

Hädänalaisia ihmisiä pitäisi Suomessa osata auttaa ovelasti, ammattitaitoisesti ja jälkiä jättämättä, ei näin kuin minä nyt. Kummassakaan tapauksessa yksi tosiseikka ei muutu: jos on tšetšeeni, Suomeen pääsee turvapaikkaa hakemaan vain tuurilla tai rikokseen syyllistyen.

Puhuin tästä lakimiehelle, joka antoi minulle neuvoja kuulustelua varten. Hän totesi, että länsimaissa on suuntaus heikentää voimassa olevia ihmisoikeussopimuksia. Suomikin on hypännyt siihen purteen.

Kysymykseksi jää, auttanko perheen Istanbuliin jääneitä jäseniä. Minusta auttaminen kuuluisi Suomen viranomaisille perheen yhdistämisenä, jos tänne päässeet saavat turvapaikan.

Teloitustyyliin Tšetšeniassa 15. heinäkuuta murhattu venäläinen toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Natalja Estemirova työskenteli ja auttoi ihmisiä helvetillisissä olosuhteissa. Minä en. Onko minulla siis edes moraalista oikeutta kieltäytyä auttamasta?

Turvapaikanhakijoiden nimet on muutettu.

Anu Harju