”Mitä sukupolvihaasteeseen tulee, sä olet liian kärsimätön. Me ollaan vasta siirtymässä ravista laukkaan, taiteilija Uusivirta julistaa ikkunapöydässä.
On toukokuu 2006. Olen viidennen vuosikurssin ohjaajaopiskelija. Ohjaan Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa viimeisen vaiheen näyttelijäkokelaille kohtausta Laura Ruohosen Kuningatar K. -näytelmästä.
Olavi Uusivirta, vääntelehtii kuin korkkiruuvi narrinkruunu päässään luokkahuoneen nurkassa ja yrittää vimmatusti vietellä vastanäyttelijäänsä, joka esittää vastahakoista kuningatarta. Olavi on niin täynnä energiaa, että ruumis kiertyy 90 asteen kulmaan.
”Seiso suorana, seiso suorana Olavi, älä puhu lattiaan”, huudan täyttä kurkkua.
Olavi vääntää kohtausta niin vimmaisesti, että lopulta hän seisoo jo varpaisillaan, koko ajan kiivaasti replikoiden. Kohtauksesta tulee hyvä, enkä ihmettele, kun luen myöhemmin Olavin nimen kouluun päässeiden listalta.
”Sä huusit mulle, että lisää seksiä, lisää seksiä”, Olavi, 28, muistelee nyt, viisi vuotta myöhemmin, tietenkin Kallion seurusteluravintola Rytmissä.
Olavi istuu ikkunapöydässä punkkulasi edessään jotenkin sliipatun näköisenä.
”Mä en normaalisti pukeudu näin, tänään on Härmän ensi-ilta”, hän sanoo.
Uusivirta oli julkkispoppari jo kouluun päästessään. Nykyään hänet tunnetaan myös näyttelijänä. Kirjallinen lopputyö Teatterikorkeakoulusta on työn alla, maisterin paperit irtoavat keväällä. Maaliskuun puolessa välissä ilmestyy uusi levy, Homo!-musikaali pyörii Kansallisessa.
Viimeksi Olavi profiloitui Pekka Haaviston tukijaksi ja oli järjestämässä massiivista tukikonserttia Helsingin Jäähalliin.
”Kysy siltä luuleeko se olevansa jotenkin hyvä”, eräs kollegani äsähti, kun kerroin haastattelevani Uusivirtaa.
Olavi, luuletko sä olevasi jotenkin hyvä?
”Mitä tulee bonoiluun, mä olen vuosia ollut mukana vain anonyymisti.”
”Golfin pelaaminen klinikan kummeissa näyttää jotenki rivolta ja vinksahtaneelta. Tulee mieleen Ibsenin näytelmät, hymyillään vieraille haudanhiljaisen unelmakodin portailla.”
Mä vihaan niitä kummeja. Mutta liittyiskö kollegani epäluuloisuus siihen, että välillä näyttää, että taiteilijat politisoituvat vain kampanjoiden yhteydessä?
”Mua puistatti se tapa, jolla Haaviston nollakasvupuheille naurettiin. Että nollakasvusta puhuminen on rikos, huono puujalkavitsi, jolle kuuluu nauraa. Se on kuitenkin se mihin pitkässä…”
Olavi korjaa lausettaan huomatessaan, että suusta on tulossa anglismi, ”…pitkällä tähtäimellä pitää pyrkiä.”
Mutta miksi te lauloitte Haaviston tukikeikalla Dylania? Miksi te ette tee omia poliittisia biisejä?”
”Yks syy on, että mä en osaa tehdä sellaisia biisejä. Dylan osaa, ja Morrissey.”
Miks vitussa siellä oli yhteislauluna Liisa Tavin Jäähyväiset aseille? Se on jostain 70-luvulta?
”No vittu se ei ole alun perin Liisa Tavin biisi vaan Kollaa kestään.”
Ai sen punkkibändin?
”Ymh.”
Missä teidän oma ääni on?
”Ei popmusiikki ole se areena.”
Maki teki Niinistö-laulun.
”No ehdittiinpä puhua aika vitun kauan ennen kuin sä vedät Makin esiin. Mun mielestä pop-musiikin korkein aihe on teenage wildlife, samoin kun klassisen musiikin korkein aihe on Don Juan.”
Sähän olet asunut Karkkilassa. Just äsken luin lehdestä, että Karkkilassa irtisanotaan 117 ihmistä, se on katastrofi sille kaupungille. Miksei irtisanotuille ihmisille järjestetä tukikonsertteja?
”Mä asuin Karkkilassa kun olin ala-asteella. Me tehtiin lapsena Karkkila-salissa poliittista satiiria kun oli presidentinvaalit -94. Mä olin 11-vuotias. Mun hahmo oli nimeltään Sahtivaari, ja mun frendin Oden hahmo oli Illalliskivi. Henkilöinä oli kaikki vaalien ekan kierroksen ehdokkat.”
”Mä kirjoitin vaalien jälkeen Ahtisaarelle ja kysyin, että oisko mahdollista päästä sen luo Mäntyniemeen saunaan.”
Vastasko se?
”No ei.”
Pöytään on laskeutunut hiljaisuus. Olavi on jäänyt jumiin Karkkilaan.
”Kysyit miksi en ole tehnyt karkkilalaisille duunareille biisiä”, hän toteaa ja vastaa. ”Koska olen laiska, olen niin laiska, että voisin olla haudassa.”
”Tää on sikäli sukupolvikysymys, että popkulttuuri on elinkaarensa päässä, iltaruskossa”, Olavi miettii. ”Vai keksitsä mitään kiinnostavaa uutta mitä on tullut grungen jälkeen?”
Pop ei ole trendikästä, politiikka on.
”Pop on kivettynyt ja kirjastoitunut, sen kuva on Spotify, jossa kaikki on saatavilla ilmaiseksi ja nätisti järjestettynä. Jos ajattelet mitä tahansa nyky-R&B:tä, niin melodiat on pitkälti kuin aikoinaan kuumilla puuvillapelloilla. Ympyrä sulkeutuu.”
Me ollaan lopulta samaa mieltä siitä, että taiteen ei tarvitse olla poliittista. Samassa Voiman numerossa jossa tää haastattelu julkaistaan, Esa Leskinen kirjoittaa, että taiteen arvo on siinä, että se on täysin hyödytöntä.
”Puhutaaks vasemmistolaisuudesta”, Olavi ehdottaa. Hän kuuluu vasemmistolaisten taiteilijoiden Vatak-yhdistykseen.
Miten vitussa uskallat tunnustaa väriä. Etkö pelkää, että oikeistolaiset nuoret – siis lähes koko Suomen nuoriso – lakkaa ostamasta sun levyjä?
”Tää saattaa olla palikkatason ajattelua, mutta mulle vasemmistolaisuuden perusajatus palautuu ihmiskäsitykseen, siihen onko ihminen heikko vai vahva. Se on oikeiston ja vasemmiston suuri jakolinja. Oikeistolainen ajattelee, että ihminen on lopulta vahva. Itse en usko siihen.”
”Uusvasemmistolaisuus on sitä, että meidän pitää tutkia, miten me voidaan tulla jatkossa toimeen vähemmällä.”
Yrittäjät luovat työpaikkoja, ja talouskasvua tarvitaan, jotta hyvinvointi ei romahda.
”Emmä vihaa yrittäjiä. Mähän olen itsekin lauluntekijänä ja muusikkona yrittäjä. Tuusulantielle asetetusta kamerasta voi nähdä, että joka autossa istuu yks ja puol ihmistä. Tässä olis jollekki startup-firmalle applikaatioidea siihen, että miten ne autot saataisiin täyteen.”
Jopa hipit tappelevat keskenään siitä, voiko nollakasvua vaatia.
”Monet köyhät äänestää kokoomusta, koska se on legitimoinut menestyksen. Vasemmisto saa katsoa itseään peiliin, koska siltä puuttuu taloustieteellinen pohdinta.”
”Soininvaara laski blogissaan, että jos me vaaditaan joka vuosi kolmen prossan talouskasvua, 200 vuoden aikana talous 370-kertaistuu. Sitäkö sinä, Niinistö, Katainen ja kaikki demarit haluatte? Yksi rintamalinja on siinä.”
”Meidän pitää valmistautua siihen, että me voidaan luopua joistain saavutetuista eduista. Siksi vasemmistolaisen ajattelun tulevaisuus on paradoksaalisesti myös porvarien käsissä, koska vain ne voivat luopua, joilla on siihen varaa.”
Yhteiskunnan asioista päättävät juuri ne hyväosaiset, joita toiset hyväosaiset äänestää. Heikot kärsii aina, sen osoittaa finanssikriisi.
”Finanssikriisi on hirvee, mutta myönnä vaan, että hykertelet salaa ajatellessasi meklareita ja pankkiireja.”
Voima on mainosrahotteinen lehti. Jos tulee paha taantuma, firmat karsii mainnonasta ja meiltä voi mennä duunit.
Olen lukenut taustoiksi Olavin vuosien varrella antamia haastatteluja. Niissä toistuu työkeskeinen maailmankuva: pitäisi saada enemmän aikaa. On liian kiire, ei ehdi levätä, ei ehdi elää.
Oletko vähentänyt töitä jaloista syistä vai siksi, että sun ei tarvitse tehdä töitä?
”Työstä luopuminen voi olla vasemmistolainen teko. Jos mun ei ole pakko ottaa vastaan teatterityötä, eiks olis parempi, että sen saa joku sellainen joka tarvitsee sen palkan?”
”Myönnän, että on aika hasardii sanoo näin, mutta pieni Paavo Haavikko kuiskuttelee mun olkapäällä. Haavikko oli bisnesmies.”
Sen ydinaiheita olivat sahateollisuus ja raha.
”Haavikon metodi oli se, että ensin pitää järjestää taloudellinen riippumattomuus. Taloudellisesta riippumattomuudesta käsin järjestetään taiteellinen, aristokraattinen riippumattomuus, jonka turvista voi huudella kaikkea.”
Pöh. Jos sä heität pöytään Haavikko-kortin, mulla on hihassa Adorno. Se on saarnannut, että todellinen intellektuelli puree jokaista kättä eikä miellytä ketään riippumatta siitä, mikä hänen oma tilanteensa on.
”No kenen käsiä Haavikko muka suuteli?”
Sä puhut turvasta käsin. Viimeistään kun sä hankit lapsia, joudut tinkimään sun periaatteista.
”No joo, siinä vaiheessa voi olla että nää mielipiteet liudentuu, mutta ajattelin sinnitellä, käyttää ehkäisyä.”
Olavi virnuilee.
Olavi ottaa huikan punkkulasistaan.
”Jari Halonen on täysin tinkimätön tyyppi”, Olavi miettii.
Hän viittaa teatteri- ja elokuvaohjaaja Jari Haloseen, joka tunnetaan teatteripiireissä äärimmäisestä ankaruudesta työryhmäänsä kohtaan. Hän on ohjannut kulttimainetta nauttivia elokuvia, kuten Joulubileet ja Aleksis Kiven elämä.
Olavi tutustui Haloseen muutama vuosi sitten työn merkeissä.
”Yle anto Haloselle miltsin Kalevalan filmaamista varten. Olin siinä Kullervoa näyttelemässä. Kuvauksista on nyt neljä vuotta. Kyllä se joku päivä valmistuu.”
Halonen on kova antamaan potkuja. Kelaa nyt jos on perhe elätettävänä! Mä inhoan autoritäärisiä ohjaajia!
”Kyllä sullakin on sellainen maine, että vaadit näyttelijältä.”
”Mikä mua vituttaa teatterissa on se, että kaikilla pitäs olla koko ajan kivaa. Että ois kiva demokraattinen päätöksenteko ja ensemble-henki. Semmoset proggikset ja jutut, jotka mua on sykähdyttäneet, ovat usein aika autoritaarisen ohjaajan katseen alla syntyneitä. Näyttelijöiltä pitää vaatia kaikki. Teos on tärkein.”
Tyhmä ei ole se, joka vaatii vaan joka suostuu.
”Halonen pisti litsareita naamaan ohjatessaan, että näyttelijät sais kiinni oikeesta fiiliksestä.”
Onks Jari Halonen lyönyt sua?
”No ei nyt nyrkillä varsinaisesti. Se anto vaan sellasen isällisen avokämmenlitsarin. Anna mä näytän sulle.”
Joo, näytä vaan.
Olavi mittaa oikeaa etäisyyttä. Naapuripöydän mies kohottaa kulmakarvojaan. Kun avokämmenlyönti läjähtää oikealle poskelleni, ehdin ajatella, että tämä haastattelu taisi juuri saada hyvin erikoisen käänteen. Lyönti on klassinen teatterilitsari, se ei satu, mutta ääni on vaikuttava. Se on teatterilaisille tuttu ja kotoisa kuin kupillinen maitokahvia.
Ai saatana toi sattu!
”No niin, nyt sä pääset sanomaan, että mä löin naista”, Uusivirta hekottelee.
Vittu sä löit naista!
”Tyhmä ei ole se, joka vaatii vaan se joka suostuu.”
Auh.
”Okei okei, sä saat lyödä mua takasin.”
Huitaisen näyttävän avokämmenlyönnin laajalla kaarella, päät läheisissä pöydissä alkavat kääntyillä. Olavi purskahtaa epäuskoiseen nauruun.
”Vittu, sä löit paljon kovempaa!”
Niin löinkin, sori.
”Onks toi joku sellai juttu että naiset saa lyödä miehiä nii lujaa ku niitä huvittaa. Sä olet mulle velkaa luunapin ton jälkeen.”
Okei. Niin oonki. Anna tulla.
”Tossa.”
Ai vittu, toi sattu. Nyt sä oot mulle velkaa.
”Okei, anna vaan.”
Viereisen pöydän naiset kääntyvät kauhistuneena katsomaan, kun etusormeni iskeytyy Olavin kovaan kalloon.
Hahahaa!
Iltapäivä etenee. Olen hetkeä aiemmin paasannut Olaville, että me arvoliberaalit kulttuuritoimijat olemme aina kaikkein ankarimpia toisillemme.
Miksi mä vaadin sulta kokonaisvaltaista omistautumista yhteiskunnalle? Eihän siihen pysty kukaan.
”Ymmärrän sen, että sua ärsyttää se, että me hymyillään niin paljon, mutta se voi johtua siitä, että me ollaan opittu, että jos ei hymyile, ei saa töitä”, Olavi sanoo lopulta.
Olavi kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka ovat alkaneet puhua moraalista ja arvoista. Minun korviini se kuulostaa haihattelulta.
Meidät Suuren laman aikaan 90-luvun puolivälissä kouluputkesta ulos tulleet peloteltiin hiljaisiksi sillä, että jos ryttyilemme, emme saa töitä. Ihmisoikeudet ja ideologiat ovat meille luksusta.
Jos me yli kolmekymppiset ollaan äänettömiä, te alle kolmekymppiset laskelmoitte portfolio kädessä joka askeleen. Politiikka on teille elitististä pelleilyä!
Lähden ostamaan Voiman laskuun pullon hyvää punkkua pöytään
Syksy 2009. Olen ollut katsomassa Q-teatterissa Orlandoa. Esityksen on sovittanut ja ohjannut kurssikaverini Anna Viitala.
Esityksen jälkeen lähden työryhmän kanssa ravintola Manalaan litkimään viiniä. Yksi esityksen näyttelijöistä on Olavi. Pöyristyn, kun fiksuna pitämäni näyttelijä on sitä mieltä, että uskonnot ja usko tekevät hyvää.
Leikkelen huolellisesti pieniä haarukallisia caesar-salaatistani ja murskaan Olavin argumentit mahdollisimman sivaltavasti.
Huomaan jossakin vaiheessa, että Olavi näytää nuupahtaneelta. Illan jälkeen välimme ovat kohteliaat, mutta emme ajaudu sen syvällisempiin keskusteluihin.
”Joo, muistan sen illan oikein hyvin”, Olavi sanoo Rytmissä.
”Mä muistan, kuinka sun silmiä ympäröivät lihakset kurtistuivat niin, että sen näki, että sä olit tunteen vallassa. Sulla oli tunteenomainen suhde uskonasioihin.”
Näytänkö epäuskoiselta?
”Miksi aina puhutaan silmistä. Ne on vaan ne munat! Vittu silmänympäryslihakset, ne on ne todelliset silmät.”
”Sä sanoit mulle, että Olavi, mikset valitse humanismia, siinä on kaikki uskonnon hyvät puolet mutta ei tarvitse uskoa, että lehmät lentää.”
Sulla on hyvä muisti.
”Niin on. Mähän en koskaan sanonut varsinaisesti, että olisin uskossa, sä vaan tulkitsit niin.”
”Uskon, että ainoa mikä estää mua tappamasta itseäni on usko siihen, että on mielekästä elää. Sitä ei voi perustella järkisyillä. Jos sä päädyt perustelemaan kaikkea järkisyillä, niin sä päädyt siihen, että on parempi vetää itsensä jojoon.”
”Ehkä mä olen uskonnollinen ihminen jollain tavalla. Järki loppujen lopuksi riittää vaan kuolemiseen. Elämä on menetysten sarja.”
Uskossa oleminen on raukkamaista! Jos sä pääset taivaaseen, niin miks vaivautua tosissaan muuttamaan mitään?
”Toi on uskonnottoman vasemmistolaisen toteamus”, Olavi tiuskaisee.
Elämän ankaruuden tajuaminen ja kaiken väistämätön loppuminen tekee elämästä runollista. Se tekee meistä vitun paljon nöyrempiä ja lempeämpiä.
”Kato ulos tosta ikkunasta, kato”, Olavi rypistää kulmiaan kiukkuisena.
”Nääksä ton tytön tuolla, joka just juoksee tosta ohi? Mitä se tyttö näkee?” Olavi viuhtoo.
Harmaaseen toppatakkiin pukeutunut tyttö kompuroi katse jalkoihin painettuna ruskeassa mujussa. Sähkötolppaa reunustaa kusirantu. Olavi osoittaa ravintolaa vastapäätä seisovaa beessiä, 90-luvun alussa rakennettua kaakelipintaista taloa, josta pääsee Hakaniemen metroon.
”Mitä sä näet tuolla. Kinoksia, rumia elementtitaloja. Kallion virastotalon, embäätshyysset-i-bäriHELL, saatana. Kun sä katsot tota taloa, niin sä haluat kuolla!”
”Sun on pakko uskoa johonkin, Susanna, tajuuksä. Sä saarnaat humanismista ja demokratiasta. Mutta entäs usko, toivo, rakkaus? Humanismi ja demokratia eivät sisällä mitään näistä”, Olavi nousee seisomaan ja huitoo käsillään.
Hys, hys, ihmiset tuijottaa, sä huudat vitun lujaa.
”Älä nyt vittu hyssyttele siinä. Sussu saatana, kato nyt tonne ulos, siellä on likasta lunta, paskasia kinoksia, paskasia! Ainoo järkevä teko ois tappaa itsensä!”
Sulla on varauloskäynti. Jos elämä käy liian ahdistavaks, kaikki ei olekaan tässä. Miten sä voit olla noin naiivi! Lehmät ei lennä, saatana!
Olavi räjähtää nauramaan. Voiman valokuvaaja ilmestyy pöydän viereen ja tilanne keskeytyy.
Aurinko laskee. Punaviini tuottaa seitinohuen iltapäivän degaliin. Olavi tuijottaa ulos ikkunasta ja näkee pahoja enteitä. Ihmiset juoksevat raitiovaunuun, mutta eivät tiedä miksi.
”Miksi sä olet niin pettynyt ja surullinen?” Olavi kysyy yhtäkkiä.
Onko sun uuden levyn kepeys jonkinlaista angstin kompensointia?
”Ei oo. Mä olin aallonpohjassa, kun tein kolmatta levyäni Minä olen hullu. Sen nimi sanoo kaiken”, Olavi toteaa kuivasti.
Vuonna 2008 ilmestyneen levyn kappaleet eivät säteile hilpeyttä: ”Tyhjiä sanoja”, ”Viimeinen kesä”, ”Synnyin tappamaan”.
”Mulla on ollut hyvät vibat viimeiset kaksi vuotta, koska mä olen elänyt porvarillisessa elämänvalheessa. Bergmanilaisessa elämänvalheessa.”
Sä asut Etelä-Helsingissä ja oot rikas, ja just nyt me juodaan punkkua, jonka joku muu maksaa. Meillä kummallakaan ei ole mitään hätää.
”Kyllä sä voit olla ihan tyytyväinen siihen, mitä olet saanut aikaan. Silloin kun mulla on ollut raskainta, niin elämä on tuntunut merkityksellisimmältä.”
Euro saattaa romahtaa.
Olavi tirskahtaa.
”Siksi mä tein tolle uudelle levylle sen biisin Oodi ilolle. Mä koen jonkunlaista perverssiä odotusta siitä, että se sattuis olemaan vaikka kesähitti ja se sois radiossa samaan aikaan kun euro tulee alas.”
Olavin otsassa loimottaa kirkkaanpunainen jälki kohdassa, johon luunappi osui.
Hahaha! Näkisit ittes! Jeesus, mä pahoinpitelin haastateltavan.
Olavi palaa pöytään kahden ison punkkulasin kanssa.
”Se, mikä tässä ajassa on radikaalia, on ajatus hedonismin suitsimisesta”, Olavi toteaa ja kertoo arvostavansa tästä syystä esseisti Antti Nyléniä.
Sä ihailet kaikkia sellasia tyyppejä, jotka ei ole tehneet sukupolvikapinaa.
”Nylénillä on poleemisia ajatuksia, jotka se kärjistää huippuunsa ja elää niiden mukaan. Jos ajatellaan esimerkiks vegaanikysymystä, niin aika iso osa meistä ajattelee, että kun se valokuva tulee esiin, jossa mulla on nahkakengät niin kaikelta putoaa pohja.”
”Syy miksi me ollaan epätoivoisia ja voidaan henkisesti niin huonosti johtuu siitä, että me ollaan saavutettu vapautumisen ja kaikkinaisen emansipaation huippu!”
Kyllä me silti kuollaan, ja rakkaus ei riitä.
”Niin, mutta se me voidaan lakaista maton alle”, Olavi toteaa tyytyväisenä. ”Tärkeintä olis, että me asetettaisiin itsellemme rajoja, ja kiristettäisiin moraalisesti nyörejä.”
Sun sukupolvi on reaganismi miinus kuluttaminen! Te olette niin individualismin ja konservatiivisuuden läpitunkemia, että teille isänmurha on kyseenalaistaa työ ja kuluttaminen.
”Oot oikeessa, siksi Nylén on niin suosittu. Se on löytänyt oman seurakuntansa.”
Mä taas kaipaan uusharmauden aikaa. Että oltais tylsiä! Rakenteet tuo turvaa. Byrokraatit tekee vitusti hyvää työtä.
Olavi miettii hetken.
”On vasemmistolaista ajaa Skodalla, vaikka vois ajaa Audilla – ja vaikka itse asiassa uusvasemmistolaista olisi olla ajamatta ollenkaan. Ja arvaa mitä, Kataisen auto on Skoda. Oisko toi uusharmautta?”
Maltilliset kokoomuslaiset on enemmän vasemmalla kuin monet demarit.
”Mut se on vasemmistolaisen ajattelun tulevaisuus. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa vasemmisto ei ole vironnu vielä, vuonna 2019 alkaa näkyä merkkejä, ja 2023 ne ideat tulee lihaksi.”
”Pitkässä juoksussa vasemmistolaisuuden nousu on kristallisoitunut silloin.”
Hohohoo, sä sanoit pitkässä juoksussa. Sä oot kännissä! Me ollaan molemmat. Alussa sä korjasit sen lennossa, nyt sä et ees huomannut että sä sanoit sen. Mä lopetan muistiinpanojen tekemisen tähän.
Kirjoittaja on Voiman toimituspäällikkö & teatteriohjaaja.
Lue Esa Leskisen artikkeli Taide pelastaa tästä.
Lue Härmä-elokuvan arvio tästä.
Katso Voiman kuvareppari Haaviston tukikeikasta tästä.
––––––––––––––––
Yleisöpalaute
Kiirehdin Kaapelitehtaalta Hakaniemen Rytmi-baariin.
Bongaan kuvattavan jo ikkunan läpi, kun hän viuhtoo vimmatusti käsillään ja suupielet vaahdossa. Imitoin viuhdontaa ikkunan läpi takaisin tervehdykseksi ja purjehdin sisään baariin.
Baari on torstai-iltapäiväksi yllättävän täynnä, mutta porinan yli kantautuu toimittaja Susanna Kuparisen karjunta, hän on noussut pystyyn ja huutaa naama punaisena haastateltavalle:
”…miten sä voit olla noin helvetin naiivi!!”
Ryntään pöytään ja kosketan haastateltavan olkapäätä ikäänkuin suojellakseni häntä ja olen aikeissa ottaa hänet selkäni taakse suojaan selvästi seonneelta toimittajaltamme.
”Otetaas kuule Sussu iisisti” sanon, mutta yllätyksekseni haastateltava hymyilee ja kertoo juuri lyöneensä Susannaa. Tilanne rauhoittuu.
Järjestän vessan eteisen valokuvausstudioksemme. Olavi palaa kuvausten jälkeen pöytään ja taisteluparin mesoaminen jatkuu poistuessani helmikuiseen iltapäivään.
Klaus Welp, Voiman AD & valokuvaaja.
_______________________
Kritiikki
”Not my cup of tea”, ajattelen kuunnellessani Olavi Uusivirran uutta levyä ensimmäistä kertaa. Elvis istuu oikealla on pintatasoltaan kevyt ja hilpeä. Hattarainen.
”Materiaali valikoitui noin 30 biisistä. Kaikki biisit ovat duurissa, paitsi viimeinen”, Uusivirta kertoo. Kaiken jälkeen olet kaunis -biisikään ei ole mikään murhaballadi, vaan sen melankolia sohii aivoja keskivertoa monimutkaisemmin.
Useamman kuuntelukerran jälkeen purkkapop alkaa kuoriutua kuin sipuli. Se sisältää runollisia juonteita, ja levyn yllä on vähän haikea auringonlaskun tunnelma. Nuoruus katoaa. Mitä jää ikävä, mikä on uutta hyvää?
Ehkä kyse on sovituksista, niiden spektaakkelimaisista käänteistä, jotka nostavat biisit ilmaan ja tekevät niistä eeppisiä.
Pidän lukuisista musiikillisista viitteistä Bowieen, Röyhkään, Yariin jne.
”Se on aina ollut mun tyyli, levyni sisältävät satoja intertekstuaalisia viitteitä. Poppi on varastamista, eli sävellyksellisiä, sovituksellisia ja sanoituksellisia lainoja.”
Tätä Levyä tarvitaan nyt. Kevät on julma. Suurin osa pikkulinnuista kuolee maalis–huhtikuussa. Lisääntyvä valo huijaa tiput kuvittelemaan, että elämä helpottaa, ja ne alkavat riehua, vaikka vararavinto on käytetty ja uutta safkaa ei heru vielä viikkoihin
Jos tämä on osa popin auringonlaskua, hautajaisista tulee hyvät bileet. Koska Olavi on tuttava, en voi antaa viittä tähteä, koska se katsottaisiin höveliydeksi. Kolme tähteä olisi ylikriittisyyttä. Siksi tähtiä neljä. Jokainen voi päätellä, onko totuus viisi vai kolme.
Susanna Kuparinen
Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla. Johanna 2012. Ilmestyy maaliskuun puolivälissä.
Susanna Kuparinen
