Kotirauhan tunnistaa piilevästä pakokauhusta, osoittaa elokuva.
Omakotitalot eivät ole pelkkiä taloja. Ne ovat sijoituskohteita, hierovia nojatuoleja, baarikaappeja ja leipäkoneita sisältäviä fantastisia viihdekomplekseja – ja niitä pitää jatkuvasti parannella. Tämän koti-teatterin pääosaa esittää tavallisesti kuningas Kuluttaja, suomalainen valkoihoinen mies, jolla on kaikki kaukosäätimet hallussaan.
Uudessa kotimaisessa elokuvassa Kotirauha tämä kaikkien tunnistama kukkulan kuningas joutuu perikatoon. Onko meidän syytä sääliä häntä?
Vai onko Sami Luoto keskiluokan keskiluokalle luoma marttyyri, jonka tarkoitus on saada meidät miettimään, kuinka hemmetin kovaa elämä on toisinaan, materiaalisesta hyvästä ja ihanasta perheestä huolimatta, ja hei, kuka teistä perkele tunki paahtoleipää mun blue-ray-soittimeen?
Omakotitalon ja sen ympäristön tavanomaisuus (lue: tappava tylsyys) ei pääse usein fiktion valokeilaan. Ja kun pääsee, siitä tulee mielenkiintoista. Tämä on fiktion pyhä ihme. Tavallisesta tulee epätavallista.
Tällaisella kinematografisella hallelujalla voidaan myös vastaanottaa Aleksi Mäkelän Kotirauha. Se johdattaa meidät elokuvan alkulähteille, siihen, miten valkokankaan valkoinen valhe sisältää merkityksiä, jotka ovat jotain muuta kuin niiden viittauskohde. Ilmalämpöpumppu ei ole ilmalämpöpumppu.
Ce n’est pas ilmalämpöpumppu.
Sami Luodon (Samuli Edelmann) käyttämistä masai-kengistä tulee enemmän kuin pelkkä ortopedinen terveyskenkä, jonka tarkoitus on simuloida kävelyä savannilla paljain jaloin.
Luodon jaloissa niistä tulee eräänlainen armottoman suoraselkäisyyden, huumorintajuttomuuden sekä tyylin puutteen tiivistymä.
Tapasin äskettäin Kotirauhan ohjaajan Aleksi Mäkelän, joka oli tullut elokuvateatterin aulaan yhdessä käsikirjoittaja Marko Leinon kanssa.
”Tarkoitus ei ollut vittuilla”, Mäkelä sanoi, kun puhuimme Edelmannin hahmosta ja omakotitaloista. Mäkelä vakuutti että piilevästä huumoristaan huolimatta Kotirauha on vakava tarina.
Esineistä, omakotitaloista ja näyttelijöiden esiintymispuvuista syntyy Kotirauhan hiljainen sivujuoni, sen vaivihkainen satiiri jonka voi, toisin kuin Mäkelä väittää, tulkita myös vittuiluksi. On tärkeää huomata mitä lavastuksella ja esiintymispuvuilla voidaan saada aikaan.
Lännenelokuvan tunnistaa preeriasta, hevosista, buutseista ja revolvereista. Gangsterielokuvan salakapakasta, valkoisista paidoista ja mustista kravateista, autosta ja konekivääristä.
Kotirauhan tunnistaa tietenkin piilevästä pakokauhusta, jonka töihin-kotiin-nukkumaan-lorun visualisointi aiheuttaa. Toisin kuin amerikkalaisissa lähiötarinoissa, joissa päähenkilö, keskiluokkainen mies, usein haaveilee pakenevansa kotielämää, naista, lapsia ja kiiltävää omakotitaloaan, Kotirauhan päähenkilö ei kanna mukanaan kapinan siemeniä. Kotirauhan Luoto tuo mieleen etäisesti American Beautyn, sillä erotuksella, että Luoto ei polta kannabista.
Mutta ehkä se tuo paremminkin mieleen Sinclair Lewisin 1920-luvulla luoman väsähtäneen business-miehen prototyypin. Lewis esitteli tämän hahmon vuonna 1922 julkaistussa romaanissaan Babbitt.
Babbitt on kiinteistönvälittäjä. Kuten Kotirauhan Luoto, Babbitt on kaikin tavoin kotielämän kesyttämä: sekä hänen työnsä että vapaa-aikansa liittyvät omakotitaloihin: joko niissä asumiseen tai niiden myymiseen. Molemmat miehet ovat henkisesti hukassa, ja keskeistä näille hahmoille on kysymys erottautumisesta.
Ehkä se on yhtä kuin kevytmetallivanteet kesänakeissa.
Parhaimmillaan Luoto on esitellessään rakentamaansa omakotitaloa mahdollisille ostajille, ilman ironian häivää:
”Mitään palveluitahan täällä ei ole, eikä ole vähään aikaan tulossakaan.”
Kodittomuuden sisäinen kokemus – kodikkaista puitteista huolimatta – on jotain, joka leimaa Kotirauhaa ja genreä johon se kuuluu.
Kotirauhan nimi on oikeastaan ironiaa, yksikään koti Kotirauhassa ei tunnu pysyvältä.
Se johtaa miettimään: ehkä koko kysymys kodista ja rauhasta on pelkkä erehdys.
Aleksi Mäkelä: Kotirauha. Elokuvateattereissa parhaillaan.
Marko Leino: Kotirauha. Teos 2010. 308 s.
Kimmo Laakso
