Suomen Taiteilijaseuran järjestämä Elina Merenmiehen (s. 1967) yksityisnäyttely on odotettu tapaus.
Suomen Taiteilijaseuran järjestämä Elina Merenmiehen (s. 1967) yksityisnäyttely on odotettu tapaus. Merenmies tunnettaneen parhaiten 2000-luvun alun groteskeista kivunkuvista, muste- ja akvarellimaalauksista, joissa kasvot menettävät muotoaan ja ihmisyys näyttäytyy irvokkaana fantasiana. Nyt Taidehallissa nähdään taiteilijan tuotantoa laajasti 1980-luvun lopusta alkaen.
Vaihtelevissa maalauksissa näkyy sekä maalarin ammatin ilo ja vaikeus, myös tekninen vapaus. Merenmies tuntuu tekevän mitä tahtoo taiteessaan ja taidetta tehdessään. Voisin kuvitella jo tekniikankin vaativan teosten yhtäaikaista työstämistä.
Jos siis hiuksenhienojen viivojen loputon toistaminen tuntuu miellyttävältä työltä, hyvä niin. Suuremmat öljy- ja temperatyöt vaativatkin hidasta, vuosienkin pikkutarkkaa työtä. Turhautuneisuuden yllättäessä voi sillä taas pyyhkiä vahvan alun voimaa ja vauhtia tarvitsevaan teokseen.
Olisi vaikea kuvitella, että esimerkiksi metalligrafiikan kuivaneula-tekniikkaa muistuttava mustepiirustus Kuiva (1989) olisi syntynyt hyvillä mielin. Huomaan uskovani viivan kertoman vilpittömyyteen. Laskelmoiva tekisi jotain älyllisempää.
Vaikka ei näyttelystä tiedostavuutta puutu, oli se sitten vaistonvaraista tai suunniteltua. Sali salin perään Merenmiehen kuvamaailma näyttää uusia kasvojaan. Tyylin ja tekniikan vaihtelusta huolimatta kivuliaan nautinnollinen tunnelma pysyy. Rouheat oliot vuorottelevat ihmismäisempien hahmojen kanssa.
Aivan kuin Merenmies kävisi varjonyrkkeilyä kolmiulotteisen reaalihahmon kanssa. Toisesta salista löytyy kaksi kuvaa takaraivosta piirrettynä perspektiiviseen muotoon, mutta outoon. Katse maalauksen niskassa tuntuu saavan teoksen hahmon kiemurtelemaan syyllisyydestä ja häpeästä. Jään pitkäksi aikaa tähän vallan ja palvojan asemaan.
Mikä on se taiteen olemus, joka kertoo kaiken, vaikka ei sano mitään? Poiskäännetyt, takaa kuvatut ja muuten vain kasvottomat hahmot ovat seikkailleet maalaustaiteessa viimeistään René Magrittesta (1889–1967) lähtien. Nykytaiteen hienovaraisen ja yleisesti hyväksytyn surrealismin tarvitsee vain vilauttaa niskaansa ja katsojana lumoudun kätketyn mysteeristä.
Näyttelyn julisteeseenkin kuvattu teos, White Phosphurus (2009) ei kuitenkaan luovuta salaisuuksiaan. Piirustuksen voima on enemmän kuin viivojensa summa.
Kulttuuristen ja taidehistoriallisten viittausten laajuudessa, kuin myös maalaustekniikoiden etsivässä ja kokeilevassa kirjossa Merenmies näyttää tehneen sen, mitä ihminen tekee eläessään: etsii sydämellään ymmärrystä, lohtua ja rakkautta maailmaa kohtaan. Maalarin myötätunto ja kirpeän ristiriitainen rakkaus teokseen ja sen kohteeseen välittyy esimerkiksi piirroksen Viivoja (2010) kaltoin kohdelluissa kasvoissa tai siinä hahmossa, joka toistuu useassa nimettömässä teoksessa. Sama henkilö löytyy myös Charles Baudelairen Pahan kukkien (2011) uuden suomennoksen kannesta, sekä piilotettuna, miltei tuhottuna hienossa mustemaalauksessa Vanha Meduusa (2010).
Tämä juuri on näyttelyn ja teosten vahvuus. Romanttisten kauhukuvien taustalla vaikuttavat aidot tunteet ja vapaus ilmaista niitä. Taiteilija ei ole kauhistellen jäänyt pohtimaan problematiikkaa yksityisen ja yleisen rajamaastossa, vaan osoittanut monisuuntaisella työskentelyllään melankolian maistuvan edelleen yleisinhimilliseltä murheelta ja nautinnolta.
Vaikka mukana on joitain omakuvia, kuten absurdi ja karski Omakuva nuorena vampyyrina (2009), on Merenmiehen yksityinen yksityisyys suojassa katseilta. Tunteiden intensiteetti on synnyinlahja teokselle, jonka tekijä työskennellessään tartuttamalla lahjoittaa teoksen omaan käyttöön. Katsojan ja maalauksen väliset tapahtumat tapahtuvat jo tekijästä erillään.
Nähtäville jää se, mikä on jaettavaa, ja siksi tärkeää: tässä elinikäisen kuolemisen kipu ja sen suoma kamppailu salatuista iloista.
Elina Merenmiehen Salaista iloa -näyttely Helsingin Taidehallissa 4.3. asti.
Anna Tahkola
