Kaksi ruotsalaiselokuvaa arvioi Olof Palmen jäämistöä.
Yli neljännesvuosisata sitten Tukholman Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmalle ammuttu Olof Palme ehti toimia kahdesti Ruotsin pääministerinä.
Varakkaaseen porvasriskotiin syntynyt sosiaalidemokratian soihtu oli ruotsalaisen hyvinvointivaltion ikoni. Hänen poliittisen uransa nousu osui aikakauteen, jolloin elintaso Ruotsissa nousi maailman korkeimmaksi ja – Palmen omin sanoin – ”luokkayhteiskunnasta tuli kansankoti”.
Palmella oli myös merkittävä kansainvälinen rooli Vietnamin sodan, Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän ja Palestiinan sorron kriittikkona.
Vaikka Palme moitti erityisesti USA:n ja sen liittolaisten sota- ja riistotoimia, ”demokraattisena sosialistina” hän tuomitsi myös Tšekkoslovakian miehityksen ja halveksi laitavasemmiston tapaa ihannoida autoritaarisia idoleitaan.
Marraskuussa ensi-iltaan Suomessa tuleva Kristina Lindströmin ja Maud Nycanderin dokumenttielokuva Palme on taidokas tiivistelmä paitsi Palmen urasta myös ruotsalaisen hyvinvointivaltion noususta ja kriisiytymisestä.
Uutisaineistosta, haastatteluista ja niiden hukkapaloista sekä kotifilmeistä poimitut klipit kertovat paljon uutta Palmen persoonasta. Ne piirtävät tavanomaista tarkemman kuvan siitä, miten avainpoliitikko väistämättä elää kaksoiselämää julkisen ja yksityisen roolinsa välillä.
Vaikka Palme piirtää kuvan poikkeuksellisen hohdokkaasta persoonasta, kyse ei ole faniposterista. Elokuva paljastaa armotta Palmen ylimielisyyden ja ajoittaisen julmuuden kiistakumppaneitaan kohtaan.
Elokuvassa käydään tarkasti läpi vuoden 1976 vaalitappiota edeltäneet skandaalit. Ne ilmentävät dokumentin punaista lankaa: sitä, miten systeemin haastajasta tuli keskeinen systeemin pönkittäjä.
Dokumentti ei jätä epäselväksi, että vaikka Palme oli 1970-luvulla tärkeä hyvinvointivaltion sillanrakentaja, 1980-luvun uusliberalistisen kehityksen keskellä hänen otteensa sekä ay-liikkeestä että oikeistosta lipsuivat ja hänelle jäi sitkeän jääräpään osa.
Kaksi viikkoa Palmen ensi-illan jälkeen teattereihin tulee Mikael Mercimainin ohjaama draamaelokuva Call Girl. 1970-luvulle sijoittuva elokuva kertoo prostituutioskandaalista, johon oli sekaantunut myös Palmen hallituksen ministereitä.
Vuonna 1977 laajaa paritusrinkiä pyörittänyt Dooris Hopp tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Vuonna 2007 julkisuuteen tuli kaksi naista, jotka kertoivat olleensa 14-vuotiaina kasvatuskotinuorina Hoppin palveluksessa. Toinen naisista, Eva Bengtsson, vakuutti myös Olof Palmen olleen kahdesti hänen asiakkaanaan. Call Girl kertoo tarinan näiden naisten näkökulmasta.
Tuotantoon on käytetty aikaa, osaamista ja tyylitajua. Asunnot, laitokset, toimistokäytävät ja hotellit siinä missä vaalikokoukset Sergelstorgetilla ja kuvat öisestä Tukholmasta todella elävät aikaansa.
Vaikka elokuva perustuu osin kiistanalaiseen kertomukseen, kyse ei ole itsetarkoituksellisesta vanhojen kohujen lämmittelystä. Elokuva antaa uskottavan kuvan siitä, miten kasvatuskotinuoret saattoivat päätyä töihin isokenkäisten prostituutiopiiriin.
On selvää, että idealistisen demokratian puolesta saarnannut Palme oli vastuussa ainakin tapauksen peittelystä.
Palme-dokumentissa puolestaan käy ilmi, että Palme toimi valheellisesti muulloinkin. Yksi esimerkki on vuoden 1973 kuuluisa IB-skandaali, jonka takia tutkivat toimittajat Peter Bratt ja Jan Guillou tuomittiin vankilaan.
Palme ja Call Girl ovat yhdessä hämmentävän inspiroiva paketti pohjoismaisesta lähihistoriasta kiinnostuneille. Politiikon urasta kiinnostuneille ne kuuluvat pakolliseen oppimäärään. Ruotsalaisten taito avata omaa lähihistoriaansa on kateutta herättävää.
Kristina Lindström & Maud Nycanderi: Palme. Ensi-ilta 9.11. Viisi tähteä.
Mikail Mercimain: Call Girl. Ensi-ilta 23.11. Viisi tähteä.
Tuomas Rantanen
