Aika ilman aikaa, elämä aistien varassa. Varhaislapsuuden Eeden, josta olemme jokainen kerran tulleet karkotetuksi.

Luulen, että muistan. Että tiedän. Että joskus oli aika, jolloin aikaa ei ollut. Oli vain nyt ja nyt ja nyt ja nyt. Jokainen hetki häivähti ohi kestäen ikuisuuden. Pimeys oli loputon ja valo huikaisevaa. Nauru pulppusi syvistä lähteistä, kupli ja kieputti, koskaan päättymättä. Itku repi hengitysilman riekaleiksi. Yksin ja hylättynä pelkkää musertavaa kauhua. Sylin sisällä turvassa vain pehmeyttä ja lämpöä, eikä mitään pelättävää ollut koskaan ollut eikä tulisi koskaan olemaankaan.

Oli aika ilman aikaa, koska ei ollut sanoja sitä mittaamaan. Oli vain ääniä kosketuksena iholla ja väreinä ilmassa. Vasta vähitellen syvästä kokonaissykkeestä erilliseksi erottuvia liverryksiä, sihahduksia ja tömähdyksiä: Lllaaa-a-lllaa. Shhh, shhh, ttävää. Nnään näänn nukm. Maanmaan.

Aika ilman aikaa, elämä aistien varassa. Varhaislapsuuden Eeden, josta olemme jokainen kerran tulleet karkotetuksi. Sanojen myötä puraisemme suuhumme omenankodan, eikä tietoisen ajattelun kasvua enää voi estää. Sen juurruttua kieleemme on jo liian myöhäistä, paratiisin portit ovat peruuttamattomasti sulkeutuneet selkämme takana. Meidät tönäistään kiinni aikaan, muutumme kuolevaisiksi. Emmekä koskaan sen jälkeen pääse näkemään paratiisista kuin satunnaisia hauraita välähdyksiä. Unissa, rakastellessa, aamuöisen metsän keskellä, musiikin mukana. Tai aivan pienten lasten seurassa.

Tänä kesänä seuraan kolmannen kerran oman lapsen kulkua pois Eedenistä. Jokaisen uuden sanan myötä maailma hänen ympärillään sekä kasvaa että kutistuu. Joka ikisen opitun käsitteen kautta aari villiä satumetsää lakoaa aidatuksi laitumeksi.

Kaiken kasvun ja oppimisen riemun keskellä se on myös hyvin haikeaa. Surua, jota ei sanoilla voi kuvata.

Ja silti. Sanojen maailma, kyky rakentaa sanoista maailmoja, on tärkeimpiä lahjoja mitä lapselleen voi antaa.

Sanoista rakennetaan ne saappaat, sillat ja sateenkaaret, joiden avulla pääsemme toinen toistemme luo. Kosketusetäisyydelle, vaarallisenkin lähelle. Vain sanoista taottu turvakaide suojanamme. Miten käy, jos se kaide ei kestäkään?

Kun sanat pettävät alta, me putoamme. Emmekä me putoa Eedeniin vaan paljon syvemmälle. Pohjattomaan, sileäreunaiseen kuiluun. Putouksen pelästyttäminä huidomme henkemme hädässä, yritämme nyrkein kynsin hampain saada jostain otetta. Ainoa, mihin osumme, on toisen ihmisen pehmeä iho.

Kun sanat pettävät sen, joka haparoi niistä tukea, syntyy surullista jälkeä. Perheensisäisiä tarinoita tämän päivän Suomesta, kaikissa sama tympeän tuttu kaava: kieleltään heikompi lyö voimiltaan heikompaa. Kunnes kumpikaan ei enää löydä oikeaa sanaa sille miltä se tuntuu.

Katson pienintä poikaani, joka konttaa polkua eteenpäin, poimii sanoja kuin kiviä vikkelin sormin suuhunsa. Niin hankala matka, ihmiseksi. Miten kerätä tarpeeksi sanoja, jotta niistä riittää joka säälle tuulensuoja? Ja silti muistaa, ettei koskaan rakentaisi pelkästään sanojen varaan?

Syödä koko se hedelmä, eikä siltikään ihan unohtaa paratiisia sisällään.

Saara Cantell, saara.cantell@kolumbus.fi