Iran valmistautuu kevään parlamenttivaaleihin: sensuuri kiristyy & propaganda voimistuu. Hallinto haluaa varmistaa, että vastarinta on nujerrettu jo ennalta.

Teheranin basaarissa on ruuhkaa. Perjantai on islamilaisten pyhä, ja siksi kaikki ryntäävät torstain työpäivän jälkeen ostoksille: pähkinöitä, granaattiomenoita, taateleita. Runsaasti yrttejä, etenkin minttua, lisukkeeksi munakoisoa ja patojen pääraaka-aineeksi tietenkin lihaa, lammasta ja kanaa.

”Emme voi juhlia ulkona emmekä puhua vapaasti, mutta meillä on keittiömme”, selittää iranilainen juristi ruuan merkitystä. Hän on jättänyt työnsä, koska ei halua tulkita lakia, jonka arvoja ei voi allekirjoittaa.

Laki on sharia, islamilainen koodisto, joka on Iranissa virallisesti käytössä.

Sharia mahdollistaa esimerkiksi kivitystuomiot moraalirikoksista. Sitä vastaan iranilainen rauhannobelisti Shirin Ebadi osoitti mieltään, kun kävi hakemassa palkintonsa Oslossa ilman huivia. Pian palattuaan hän joutui vaikeuksiin, kun alettiin huhuta, että hän oli liikkunut myös kotimaassaan ilman huivia. Huivittomuus riittää syyksi pidättää nainen.

Mutta ruoka on turvallinen ja tärkeä puheenaihe. Iranilaisten rakkaimmat herkut ovat saksanpähkinät ja granaattiomenat. Jotain syvästi iranilaista on siinä, että paksu kuori suojelee molempia ja varsinainen herkku löytyy vasta kuoren alta.

Kesäkuussa 2009 iranilaiset yrittivät murtaa heitä ahdistavan kuoren. Tuolloin vihreänä liikkeenä tunnettu vastarinta-aalto vaati massiivisilla mielenosoituksilla poliittisia uudistuksia. Kesää muistellaan Iranissa sekä kaihoisasti että kauhulla.

Kaihoisasti siksi, että ihmisissä virisi toivo ja usko muutoksen mahdollisuuteen. Kauhulla siksi, että monet mielenosoittajat maksoivat kohtuuttoman kovan hinnan mielipiteistään. Kymmeniä tapettiin, tuhansia, Amnestyn arvion mukaan noin neljä tuhatta ihmistä, pidätettiin. Miehiä kidutettiin, naiset raiskattiin, monien tarinoiden mukaan useita kertoja päivässä.

Paikalliset ovat kuulleet nämä tarinat monia kertoja, ja juuri niin on tarkoituskin.

”Miksi he halusivat päästää ihmiset pois vankiloista? Tietysti siksi, että henkihieveriin kidutetut ja raiskatut menevät kertomaan muille, mitä ovat kokeneet. Se on paljon tappamista tehokkaampi tapa murskata vallankumousliike”, kertoo eräs mellakoita seurannut iranilainen.

Kauhutarinat ovatkin saaneet iranilaiset varovaisiksi. Monet vihreän liikkeen aktivistit ovat jättäneet maansa ja vähintään yhtä monet suunnittelevat lähtöä. Ja kun toisinajattelijat lähtevät, kiristyy ilmapiiri entisestään.

”Nämä meidän johtajamme ovat paljon fiksumpia kuin esimerkiksi Syyrian Bashar al-Assad. Näetkö, jos tappaa ihmisiä kadulle, kansainvälinen yhteisö herää.”

Eikä vaino koske vain poliittista oppositiota, aktiivisia reformisteja, vaan vaikuttaa jokaisen iranilaisen elämään. Heidän elintilansa kapenee päivä päivältä. Ja otteiden odotetaan entisestään koventuvan: huhtikuussa Iranissa on määrä järjestää parlamenttivaalit, eikä hallinnolla enää ole varaa viime vaalien kaltaisiin mielenosoituksiin.

Ilmapiiri on ahdistunut ja eristynyt. Ihmiset ovat kireitä, ja monia kiivaita sananvaihtoja nähdään esimerkiksi Teheranin liikenneruuhkissa. Pinna palaa pienestä.

”Ennen ei ollut tällaista. Kun ihmiset eivät voi reagoida niihin asioihin, joihin oikeasti haluaisivat, reagoidaan naapurin liikennekäyttäytymiseen”, eräs haastateltava sanoo.

Yksi viimeisistä vapauden keitaista Teheranissa on kaupungin pohjoispuolella kohoava vuoristo. Sinne tuhannet nuoret matkustavat perjantaisin patikoimaan huonollakin säällä. Alueella ei ole siveyspoliiseja likimainkaan niin paljon kuin kaupungissa. Siksi mutaisilla poluilla saattaa nähdä, kuinka huivi valahtaa puolihuolimattomasti hetkeksi alas naisen hiuksilta tai käsi tarttuu toiseen.

Matkalla vuorille täyteen ahdettu minibussi ohittaa laajan, aidatun alueen. Muuri sulkee taakseen yhden maan pahamaineisimmista vankiloista. Monet kyllä muistavat vielä vuoden 1979 vallankumoustaistelijoiden lupaukset, joiden mukaan vankilan paikalle piti tulla puisto: uudessa islamilaisessa tasavallassa ei pitänyt olla rikollisuutta lainkaan. Toisin kävi.

Nyt vankila on yksi Iranin pelätyimmistä, ja siellä lojuu mielipidevankeja, toimittajia ja taiteilijoita.

Kun bussi pysähtyy vuorten laaksossa, eteen avautuu tuhansien ja tuhansien nuorten tallaamia polkuja. Polkujen varsilla on teehuoneita, joissa he voivat istua yhdessä vesipiippua poltellen tai ottaa mukillisen granaattiomenamehua. Vuorilla kuuluu naurua. Se on Teheranissa harvinainen ääni.

Suurin taistelu Iranissa käydään tiedosta. Valtio hallinnoi kaikkea informaatiota ankarasti. Tästä syystä ulkomaalaiset ovat aivan erityinen riski. Kommunikointia paikallisten kanssa ei varsinaisesti ole kielletty, mutta vaikeaksi se on tehty. Niinpä ulkomaalainen ei saa jakaa hotellihuonetta paikallisen kanssa. Ja ravintoloita suljetaan.

Tavoitteena on kokoontumisvapauden rajoittaminen. Hyvin siinä on onnistuttukin, sillä maassa ei juuri ole paikkoja, joissa ihmiset voisivat tavata toisiaan edes näennäisen vapaasti.

Moni iranilainen pakenee verkkoon: maassa on 1?300?000 internet-yhteyttä. Sähköpostiin ei kuitenkaan luoteta eikä Facebookiin pääse lainkaan, ellei osaa kiertää valtion suodatinjärjestelmää. Myös Iranista kertovat kansainväliset uutiset sensuroidaan. Monet toki osaavat kiertää rajoitukset, mutta on niitäkin, jotka joko tahtoen tai tahtomattaan ovat paikallisen tiedonvälityksen varassa.

Silloin maailmankuva on melko rajoittunut.

Paikallinen tiedonvälitys, valtiollinen Press TV, on puhdasta propagandaa ja monille pelkkä vitsi. Iranin valtiollisen television mukaan esimerkiksi Syyriassa mellastaa sama rikollisjoukko, joka oli Teheranin kaduilla vuoden 2009 vaalien jälkeen.

Toisaalta satelliittikanavia katsotaan paljon. BBC Persia tuottaa Lontoosta käsin laadukkaita ja kriittisiä uutisia – ja kanavalla ovatkin töissä jokseenkin kaikki maasta potkitut iranilaistoimittajat. Perheet kokoontuvat usein katsomaan BBC Persiaa, Voice of Americaa tai Al-Jazeeraa yhdessä sellaiseen kotiin, johon satelliittitelevisio on hankittu.

Uutisten lisäksi kansallisilta kanavilta näkyy saippuasarjoja ja urheilua. Mitään epäislamilaista ei näytetä. Esimerkiksi urheilukilpailujen palkintojenjako voidaan sensuroida, koska siinä esiintyy länsimainen nainen epäislamilaisessa asussa eli ilman huivia.

Mutta on konservatiiveillakin kannatusta. Monet heistä vastustavat kaikkea länsimaista, esimerkiksi juuri satelliittitelevisiota.

”Koska siellä näytetään kaikenlaista”, määrittelee 24-vuotias konservatiivisen kasvatuksen saanut nainen. ”Kaikenlaisen” hän tarkentaa tarkoittavan esimerkiksi suutelemista, jota moni iranilainen ei elämässään tulekaan näkemään ellei matkusta maasta tai seuraa ulkomaista mediaa.

Toimittajat ovat maassa erityisen ahtaalla. He keskustelevat kaupungin kahviloissa kuiskaillen. Heistä jokainen on ollut vaikeuksissa, jokaisen ulkomailta tulleen työlupa on ollut katkolla, monet ovat olleet vankilassa tai ainakin pidätettyinä – paitsi muutamat, ja näitä muutamia muut karsastavat, sillä epäilys yhteyksistä hallintoon herää pian.

Toimittajan työ Iranissa on tehty jokseenkin mahdottomaksi. Esimerkiksi valokuvaaminen Teheranissa on kategorisesti kielletty. Jopa niin viattomilla alueilla kuin basaarissa tai kaupungin ainoalla kävelykadulla turvallisuusmiehet ovat paikalla välittömästi, jos kaivaa esiin ihan tavallisen pokkarikameran. Enää edes ammattilaiset eivät halua ottaa riskiä ja kulkea kaduilla kameran kanssa.

Iso joukko ulkomaisia toimittajia on potkittu pois maasta, ja nekin, jotka jäävät, joutuvat miettimään tarkoin, mitä kirjoittavat ja milloin – kaikki ei tule julki koskaan, sillä ihmiset tietävät, että Ahmadinejadin miehet tarkkailevat kaikkia tiedotusvälineitä yhtä lailla Iranin sisällä kuin maan ulkopuolellakin.
Toimittajaviisumeita ei juuri anneta, ja jos joku joskus pääsee maahan ja kirjoittaa niin kuin asiat ovat, takaisin ei ole tulemista.

Pysähtyneessäkin maassa on liikuttava. Liikkuminen on Teheranissa päättymätöntä työtä. Kaikki kestää, kaikkialle on pitkä matka, pakokaasu lemuaa ja äänitorvet huutavat.

Liikenne on noin 15-miljoonaisessa kaupungissa vielä poliittista vainoakin suurempi turvallisuusriski. Viime vuoden ensimmäisten seitsemän kuukauden aikana Iranin liikenteessä kuoli 13 200 ihmistä.

Julkisen liikenteen tavallisin muoto ovat jaetut taksit. Ne ovat aina täyteen pakattuja: kuumia talvella ja tuskallisia kesällä. Taksi otetaan ensin yhteen kadunkulmaan, sieltä toiseen, ja ehkä kolmannella päästään jo lähelle määränpäätä.

Takseista taistellaan. Kaikilla on kiire, ja kaikki ovat myöhässä. Kaupungissa on mahdotonta elää: sekä aika että raha katoavat iranilaisten käsistä.

Ikävä kyllä myös kauppasaarto osuu kaikkein vähäosaisimpiin: kun bensiinin hinta nousee, se rajoittaa monien liikkuvuutta entisestään. Jo nyt monet joutuvat miettimään tarkasti, milloin ja mihin on varaa liikkua, ja ainainen tinkiminen ja valitus kiristää myös taksikuskien hermoja. Kaikki taistelevat epätoivoisesti elintilastaan.

Aika kuluu liikkumiseen ja yksinkertaisten asioiden hoitamiseen. Rahan arvon syö inflaatio, jonka kerrotaan virallisesti olevan 20 prosentin luokkaa, mutta monet paikalliset pitävät lukua rajusti aliarvioituna. Useiden hyödykkeiden hinta on jopa kaksinkertaistunut viimeisen vuoden aikana.

Ylellisyyttä on esimerkiksi kahvi. Kupillinen cappuccinoa paikallisessa kahvilassa maksaa jopa neljä dollaria. Vuokrat ovat Helsingin hinnoissa mutta keskipalkka virallisen Press TV:n mukaan 600–700 dollaria kuukaudessa, paikallisten lähteiden mukaan ehkä parisataa alempi.

”Rehellisesti sanoen en ymmärrä, miten ihmiset ylipäänsä voivat tulla toimeen näillä palkoilla ja tällä inflaatiolla”, huokaa eräs paikallinen.

Monet toivovat, että vuoden 2009 toivo ja into syttyisi uudestaan. Suurimpaan mielenosoitukseen Teheranin Vapaudenaukiolle kokoontui tuolloin kaksi miljoonaa ihmistä ilman minkäänlaisia ilmoituksia, ainoastaan huhupuheiden perusteella.

”Se oli uskomatonta. En voinut uskoa silmiäni, kun näin ihmisjoukon”, kertoo teheranilainen haastateltava.

”Tiesin kyllä, että paikalle tulisi muutamia tuhansia aktivisteja, mutta kaikki kadut olivat täynnä ihmisiä, paikalle ei edes päässyt enää. Ja konservatiivien päämaja on ihan aukion lähellä. Ihmiset eivät pelänneet mitään.”

Se Ahmadinejadin hallintoa kauhistuttaakin kaikkein eniten. Mahdollisuus, että ihmisten pelko haihtuisi ja he tulisivat kaduille taas.

Mutta juuri nyt niin ei ole käymässä. Iranilaiset on ahdistettu koteihinsa, yrttipatojensa, granaattiomenoiden, paistetun riisin, taateleiden ja jugurttikastikkeen äärelle. Teetä lämmitetään koko päivä ja pistaasinugaata eli gazia tarjoillaan.

Joskus joku saattaa vielä hankkia armenialaiselta pullon väkevää niin kuin ennen, silloin kun kaikki oli vielä vapaampaa, mutta sekin on yhä harvinaisempaa. Pimeiden pullojen markkinatkin ovat ankeina aikoina vähäiset.

Maa käpertyy kuoreensa.

Artikkelin kirjoittajan nimi on muutettu juttuun haastateltujen lähteiden & kirjoittajan iranilaisten ystävien suojelemiseksi.

–––––––––––––––

Ystävät vähissä

Iranista on vaikea saada selvää. Uutisten välityksellä maasta piirtyy varsin erikoinen kuva: eristäytynyt valtio, joka käpertyy itseensä ja takertuu ydinaseohjelmaansa. Presidentti Mahmud Ahmadinejadille ei juuri löydy kavereita enää muualta kuin Syyriasta ja Venäjältä. Se ei ole paljon.

Ydinaseohjelma hämmentää iranilaisiakin. Ydinaseiden tekeminen vaatii teknologiaa ja taitoa, jota maalla ei ole. ”Eihän meillä ole edes toimivaa öljynjalostamoa”, paikallinen nauraa avoimesti.

Toisaalta IAEA:n raportin julkistamisen jälkeen vahvistunut epäilys siitä, että ydinaseita kuitenkin olisi, saa ihmiset raivoihinsa. ”Miksi meidän rahojamme käytetään sellaiseen, kun olisi niin paljon muuta, mihin valtion pitäisi sijoittaa.”

Koska kysymys on Iranista, mistään ei voi olla varma. Esimerkiksi marraskuinen räjähdys Teheranin lähistöllä sijaitsevalla asevarastolla on edelleen mysteeri.

Ensin uutisoitiin yhtä, sitten toista ja lopulta tiedotettiin, että räjähdys tapahtui nimenomaan ydinaseohjelmaan liittyvässä testissä. Mies, joka testin teki, koki marttyyrikuoleman ja sai näyttävät valtiolliset hautajaiset.

Tyytymättömyys kytee Iranissa, ja Ahmadinejad joutuu jatkuvasti taistelemaan vallasta. Ulkoisen uhkan edessä iranilaiset ovat kuitenkin aina olleet yhtä. Siksi mikä tahansa konflikti voi koitua Ahmadinejadin pelastukseksi. Ulkopolitiikasta tulee sisäpolitiikkaa.

Esimerkiksi Israelin esittämiä uhkauksia pidetään suoranaisena lahjana Ahmadinejadille.

Samalla tavalla kansa yhdistettiin myös vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen: kun koko 1980-luku sodittiin Irakia vastaan, unohtuivat vallankumouksenaikaiset erimielisyydet lopulta.

”En vihaa mitään niin paljon kuin Ahmadinejadin hallintoa, en mitään. Mutta jos Israel hyökkää maahamme, olen etulinjassa taistelemassa”, haastateltava sanoo. Niin tuntuu ajattelevan moni muukin.

–––––––––––––––

Anna Petrova