Olemmeko kaikki vapaamatkustajia?
Uusliberalistisen taloudenpidon keskeisiä ideoita voidaan luetella useita, mutta inflaation kontrolli on varmasti keskeisimpiä. 1970-luvulla korkea inflaatio oli vaivannut koko läntistä maailmaa, ja taloustieteilijät nostivat agendan kärkeen valuutan arvon vakauden. Vakauden hinta oli kova: palkkojen nousua piti hidastaa.
Inflaation hillinnän tarve tuskin liittyi talouksia romuttavan hyperinflaation pelkoon vaan pikemmin sijoitetun pääoman kasvutarpeisiin. Asiaan liittyy sijoittajien lisäksi toinenkin kiinnostava eturyhmä, nimittäin kuluttajat.
Inflaatio kohtelee eri ryhmiä eri tavoin. Selvin jako on tämä: matala inflaatio on kuluttajan etu ja useimpien palkkatyöläisten haitta. Työntekijän on aivan järkevää sietää korkeaa inflaatiota, sikäli kun se on seurausta palkankorotuksista. Hysteerinen inflaatiopelko johtaa ”palkkamaltin” ylikorostumiseen ja tuotannon arvonlisäyksen valumiseen pääomasijoittajille.
Kieroa kyllä, lähes kaikki me kuulumme molempiin ryhmiin. Toisaalta olemme palkkatyöläisiä, toisaalta kuluttajia. Ostovoimansa maksimoimiseen tähtäävän kuluttajan näkökulmasta matala palkkataso on iloinen asia, koska korkeat liksat nostavat tuotteiden hintoja.
Harmi vaan, että se matala palkkataso useimmiten koskee myös omaa palkkaa.
Tästä seuraa helponlaisesti pyrkimystä vapaamatkustajuuteen. Vapaamatkustajuudella tarkoitetaan sitä, että yksittäisen tahon etu on olla ainoa joka poikkeaa säännöstä tai periaatteesta. Perusesimerkin mukaan julkisen liikenteen käyttäjälle on huono skenaario että kukaan ei maksa, mutta hyvä skenaario, että itse on ainoa joka ei maksa – mutta tämä pätee jokaiseen käyttäjään.
Palkkojen suhteen tämä tarkoittaa sitä, että jos oma jengi pystyy nostamaan palkkojaan samalla kun muut pakotetaan palkkamalttiin, ostovoiman lisäys on merkittävä. Esimerkiksi lääkäreiden työtaistelut eivät aina ole olleet kaukana tästä ideasta.
Se mikä tässä esityksessä tietysti tökkii on se, että taloudet eivät ole suljettuja. Niinpä inflaatiota viime aikoina hillinnyt kulutustavaroiden hintojen halventuminen ei ole johtunut suoraan kotimaan vaan Kiinan matalasta palkkatasosta.
Tämä onkin suotta unohdettu näkökulma globalisaatioon: eräässä mielessä koko hommassa on kyse suuren mittakaavan vapaamatkustajaongelmasta. Keskiluokan ostovoimaa voidaan lisätä Euroopan maissa helpoiten pakottamalla kiinalaiset äärimmäiseen palkkamalttiin. Maltti on taattua, koska malttamaton saa pampusta.
Teppo Eskelinen
