Arvostelussa L. M. Montgomeryn kirja Annan jäähyväiset.

Myönnetään se nyt heti: en ole lukenut teininä Anna-sarjaa. Törmäsin Annaan vasta aikuisena, viime syksynä kirjapiirissä. Muut olivat vannoutuneita Anna-faneja, yksi luki sarjaa jo ainakin viidettä kertaa.

Anna tempaisee mukaansa, aikuisenkin. Punatukkainen, harmaasilmäinen oikeudenmukaisuuden puolustaja on ihana.

Viimeistä Anna-kirjasta kuulin ennakkoon, että se on synkkä ja että käsitelee aviorikoksia ja kostonhimoa ja muuta sokeeraavaa.

Ei kirja kuitenkaan mikään kauhean järkyttävä ole.

Novelli- ja runokokoelmana etenevä kirja kertoo näistäkin teemoista, mutta niissä yhdessäkään ei ole Blythen perhe pääosassa. Teemana toistuu vanhalla iällä muisteltu rakkaus, joka ihmeen kaupalla puhkeaa vielä kukkaan.

Tekstit on valikoinut ja koonnut Benjamin Lefevbre, joka on tehnyt jaon ennen sotaa ja sodanjälkeiseen elämään sijoittuville teksteille. Tummia sävyjä on etenkin sodanjälkeisessä puoliskossa: Blythetkään eivät jääneet haavoittumattomiksi.

L. M. Montgomeryn luoma Anna-maailma on kaikenkaikkiaan henkeäsalpaavan kaunis kokonaisuus. Se on rinnakkaismaailma, jossa paikoittaisesta murheesta ja vuosikymmeniä jatkuneesta katkeruudesta huolimatta on onnellinen loppu.

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY 2010. 441 s. Neljä tähteä.

Hannele Huhtala