Dokumenttiohjaaja Susanna Helken koskettavassa American Vagabondissa seurataan kotinsa menettäneitä homopoikia.

Tämä on hyvin epämuodikas gay-elokuva”, ohjaaja Susanna Helke kuvailee dokumenttielokuvaansa American Vagabond.

Helke selittää, että nykyään homoja käsittelevissä elokuvissa ei puhuta heidän kohtaamistaan ongelmista vaan nähdään, että suuria, nimenomaan homouteen liittyviä ongelmia ei enää ole.

”Haluan ravistella tätä hyväosaisten näkökulmaa: ei se mene niin, että kun itsellä on asiat hyvin, kaikilla on asiat hyvin. Tämä on vaarallinen perspektiiviharha.”

Dokumenttielokuvan päähenkilön, pienessä yhdysvaltalaiskaupungissa elävän 17-vuotiaan Jamesin uskovaiset vanhemmat eivät hyväksy tämän homoutta. Jatkuvista konflikteista ahdistunut poika kertoo isälleen harkitsevansa itsemurhaa. Isä vie hänet asekaapille, antaa haulikon ja toteaa: näytä minulle.

James päättää kuitenkin elää. Hän karkaa poikaystävänsä kanssa kuvittelemaansa gay-paratiisiin San Franciscoon.

Siellä sympaattiset nuoret miehet päätyvät elämään kadulle, kun töitä ja tukea ei löydykään. Pariskunta nukkuu puistoissa, syö hyväntekeväisyysruokaa, varastaa ja kerjää. Elättääkseen itsensä he myös myyvät seksiä.

Kyseessä on kätketty epidemia, johon Susanna Helke törmäsi pienessä lehtijutussa: selvityksen mukaan 20–40 prosenttia nuorista yhdysvaltalaiskodittomista kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.

Ilmiö tuli vastaan myös Helken kotikadulla, kun hän asui San Franciscossa naisystävänsä kanssa. Kadulla istui risaisen keijun näköisiä poikia, jotka kerjäsivät ruokaa.

Helken mukaan yksi syy ilmiölle on paradoksaalisesti seksuaalivähemmistöjen parempi yhteiskunnallinen tilanne.

”Ennen kaapista tultiin parikymppisinä, ja jos jäi omilleen, se ei ollut niin dramaattista.”

Nykyään teinit tunnistavat julkkisten ulostulojen ja median vaikutuksen vuoksi oman identiteettinsä yhä nuorempana.

”He tulevat ulos, koska ajattelevat että homous on ok, mutta perheessä tai yhteisössä näin ei olekaan. Vanhemmat kokevat, että homous on jotain iljettävää, joka on olemassa vain televisiossa, tai siellä epäilyttävien liberaalien länsi- tai itärannikolla. Ei meidän kylässä tällaista ole.”

Syntyy konflikti, jonka seurauksena nuori itse karkaa, tai vanhemmat heittävät hänet pois kotoa.

Useimmat nuoret päätyvät lopulta isoihin kaupunkeihin, joista he uskovat löytävänsä tukiverkoston. Erityisesti myyttinen gay-kaupunki San Francisco houkuttelee nuoria. Todellisuus on kuitenkin raju: ilman rahaa kaupungissa ei pärjää.

Vaikka kaupunkiin karanneissa on myös tyttöjä, pojat ovat enemmistössä.

”Ehkä se on se kundien ja isien välinen suhde. Viha homomiehiä kohtaan on niin voimakas, niin paljon suurempi. Joku lesbotytär voi vielä jäädä kotinurkkiin roikkumaan, mutta homomieheen liitetään niin paljon likaisuutta ja häpeää.”

American Vagabond on tarina hylkäämisestä, mutta myös hyväksynnästä. On vaikuttavaa huomata, että vanhempiensa puheista ja teoista huolimatta nuoret eivät epäile itseään tai omaa identiteettiään.

”Kyseessä on kamppailu vanhempien arvomaailmaa vastaan. Nuoret tajuavat, että on miljoonia heidän kaltaisiaan ihmisiä. He eivät koeta muuttaa itseään: he tietävät, että heissä itsessään ei ole mitään vikaa, ei mitään valmistusvirhettä”, Helke sanoo.

Teoistaan huolimatta vanhemmatkaan eivät ole hirviöitä tai hulluja, vaan aika tavallisia ihmisiä, jotka ajan myötä saattavat pystyä kohtaamaan oman elämänsä valinnat.

Susanna Helkeä kiinnosti ymmärtää, miten äiti voi päätyä hylkäämään lapsensa.

”Sain lapsen prosessin aikana, ja raskaushormoneilla on varmasti ollut vaikutusta”, Helke sanoo nauraen. Sitten hän vakavoituu.

”Miten homous voi olla demonisoitu niin pahaksi, että se on pahempaa kuin mikään muu? Kadulle joutuminenhan asettaa nuoret monenlaiseen vaaraan, ihan vain sen takia, että vanhemmat eivät hyväksy.”

Dokumenttielokuvan loppupuolella kuvaan tuodaankin Jamesin perhe, johon poika on kaiken aikaa kuitenkin pitänyt yhteyttä. Isoäiti ja äiti ovat analyyttisia ja kaikesta huolimatta rakastavia. Vaikka isä näytetään vain metsästysretkellä kahdestaan vaimonsa kanssa, kohtaus on yksi elokuvan koskettavimpia.

”On tärkeää, että katsoja joutuu kohtaamaan vanhemmat. Muuten sitä helposti ajattelee, että kyse on vain tyhmistä, suppeakatseisista amerikkalaisista. Jamesin äiti Sandy elää suuren ristiriidan kanssa. Isästäkin näkee, että kyseessä on aika herkkä tyyppi, ei mikään paha ihminen.”

Ylipäänsä Helke pitää vanhempia omien tekojensa suurimpina uhreina: nuorilla on vielä pitkä elämä edessä ja mahdollisuus selvitä, mutta vanhemmat menettävät lapsensa. Vaikka välit monesti myöhemmin korjaantuvat, vanhemmilta voi jäädä näkemättä kokonainen ajanjakso lastensa elämästä.

Onko homonuorten kodittomuusilmiö olemassa muualla kuin Yhdysvalloissa?

”Kun tein tutkimusta aiheesta, törmäsin googlatessa artikkeleihin ja organisaatioihin, jotka kertoivat tästä aiheesta Britanniassa. Ja Le Mondessa oli juuri iso vastaava tarina”, Helke kertoo.

Suomen tilannetta Helke ei ole selvittänyt, mutta kertoo järkyttyneensä maaliskuussa ilmestyneestä Keski-Uusimaan pikkuartikkelista. Siinä viitataan lastensuojelun työntekijöiden havaintoihin, joiden mukaan vanhemmat hylkäävät ja pahimmassa tapauksessa hakkaavat lapsiaan, kun he paljastuvat homoiksi.

”On vaikea uskoa, että tällaista tapahtuu Suomessa.”

American Vagabond elokuvateattereissa nyt.

_______________

Elokuvatohtori

Susanna Helke on kansainvälisesti palkittu dokumenttielokuvien tekijä, joka tunnetaan erityisesti yhdessä Virpi Suutarin kanssa ohjaamistaan elokuvista Pitkin tietä pieni lapsi (2005), Joutilaat (2001), Saippuakauppiaan sunnuntai (1998), Valkoinen taivas (1998) ja Synti (1995).

Helke on taiteen tohtori ja hän toimii dokumentaarisen elokuvan professorina Aalto-yliopistossa.

Kati Pietarinen