Minun olosuhteeni ovat sellaiset, etten ole milloinkaan täysin itsenäinen, en milloinkaan voi vaikuttaa elämääni ilman toisten tukea. Kirjoittamisen kautta voin olla mukana yhteiskunnassa, mutta vain jos päätöksentekijät antavat minulle tukea kirjoittamiseen.
Tietysti minullakin on äänioikeus. Sen käyttäminen on minulle vain monimutkaisempaa kuin muille äänioikeutetuille, sillä tarvitsen avustajan. Tietääkseni muut voivat äänestää vaalisalaisuutensa säilyttäen, minä en, avustajani saa myös tietää ketä äänestin. Jos vaikka avustajallani olisi hyvinkin erilainen poliittinen näkemys kuin minulla, hän joutuu siinä tilanteessa kuitenkin tottelemaan minun tahtoani.
Entä kuinka sitten itse tein valintani? Miten voin tietää, että valitsin rehellisen ihmisen? Miten voin luottaa siihen, ettei tuo ilmaisuni mennyt hukkaan? Pyrkiikö ehdokkaani omalta osaltaan rakentamaan yhteiskuntaa, jossa vaikeissakin elämäntilanteissa yritetään löytää ratkaisuja ihmisen itsensä nostamiseksi omien asioidensa vaikuttajaksi?
Minun olosuhteeni ovat sellaiset, etten ole milloinkaan täysin itsenäinen, en milloinkaan voi vaikuttaa elämääni ilman toisten tukea. Kirjoittamisen kautta voin olla mukana yhteiskunnassa, mutta vain jos päätöksentekijät antavat minulle tukea kirjoittamiseen. Nyt minulla on tulkki kuusi tuntia päivässä, ja sekin vain siksi, että teen kirjoitustyötä. Muina aikoina minun ei yhteiskunnan mielestä tarvitse kirjoittaa, joten olen vaikuttava ihminen vain silloin kun teen työtä.
Miten on toisten kommunikaatiovammaisten laita, niiden, jotka eivät tee työtä kirjoittamalla? Onko heillä mitään mahdollisuutta käyttää oikeuttaan ilmaista itseään puhumalla tai omalla tavallaan kommunikoimalla? Heillä on kyllä mahdollisuus asioida tulkin avustamana 120 tuntia vuodessa, mutta se aika on varattu asioiden hoitamiseen, ei omien ajatusten, omien näkemysten tuomiseen ystävien tietoon. Oikeus asioiden hoitamiseen on jokaisen oikeus, mutta yhteisyyden kokeminen, omien ajatusten jakaminen toisten kanssa ei ole vapaa-ajalla sitten ilmeisesti tarpeen.
Jatkuva omien ajatusten vaientaminen porukassa on kuitenkin raskasta. On kiusallista, kun olen yhteisömme palaverissa, jossa muka sovitaan yhteisiä asioita ja tulevia tapahtumia, mutta minulla ei ole silloin enää tulkkia. Pitää yrittää tukahduttaa suuttumus asioiden huonosta hoidosta, kun ei ole mahdollisuutta muiden tavoin sanoa omaa mielipidettään. Tai sitten minun kiljahteluni tulkitaan milloin mitenkin. Ilmaisumahdollisuuteni on siis riippuvaista lähinnä yhteiskunnan halusta – tai pitäisikö sanoa mahdollisuudesta – kohdistaa varoja pieneen joukkoon ihmisiä, meihin äänioikeutettuihin, joilla on ääni, mutta ei kykyä käyttää sitä ajatustemme esilletuomiseen ilman toisen ihmisen tukea.
Kerronpa vielä toisen puolen äänioikeudestani. Olen itse asiassa ääniterroristi. Voimakkaat tunnetilat saavat minut huudahtelemaan tai suorastaan kiljumaan. Jotkut ystävälliset ihmiset ovat hienotunteisia minua kohtaan ja ilmoittavat, ettei huutoni häiritse heitä. Toiset taas ilmaisevat suoraan närkästyksensä, ja toiset yrittävät kestää, vaikka selvästi uskovat minun olevan kiusallani äänekäs.
Eräs ystäväni arveli, että minun huutamiseni antaa oikeastaan toisille ihmisille mahdollisuuden etsiä myös itsestään syitä tuohon huutoon, mutta kuka uskaltaa pitää ääneenhuutamista yhtenä ilmaisumahdollisuutena? Itse olen aina tyytyväinen itseeni, kun selviän erilaisista tunnevaltaisista tilanteista terrorisoimatta – huutamatta!
Tuomas Alatalo, tuomas.alatalo@kolumbus.fi
