Ohjaaja Ari Folman työstää Stanislav Lemin synkkiä tulevaisuusnäkymiä.
Ohjaaja Ari Folman tunnetaan palkitusta dokumenttianimaatiostaan Waltz with Basir. Siinä Folman purki omakohtaisia kokemuksiaan ja sotatraumojaan, jotka liittyivät Israelin vuonna 1982 tekemään hyökkäykseen Libanoniin.
Elokuva muistutti dokumenttisarjakuvia, joissa piirretty kerronta mahdollistaa historiallisen kehyksen, subjektiivisen tulkinnan ja psykologisten vaikutelmien luovan yhdistämisen. Valitulla metodilla yksittäiseen sotatapahtumaan ja yleensä sodan draamaan löytyi poikkeuksellisen terävä ja puhutteleva näkökulma.
Uudessa elokuvassaan Folman yhdistää näyteltyä elokuvaa animaatioon. The Congress on metodiltaan, käsikirjoitukseltaan ja olemukseltaan avoimen ristiriitainen. Toisin kuin Waltz with Basirissa, elokuvan keskeiset elementit eivät millään tavalla tue toisiaan.
Elokuvan ensimmäisessä osassa ikääntyvä naisnäyttelijä saa elokuvatuotantoyhtiöltään tarjouksen, josta alan vallitsevien markkinarealiteettien äärellä ei voi kieltäytyä – vaikka mieli tietenkin tekisi.
Yhtiö haluaa ostaa näyttelijältä hänen oikeutensa omaan itseensä seuraaviksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Näyttelijä skannattaisiin ja hänen näyttelijäkaraktääriään käytettäisiin erilaisissa elokuvissa ja kaupallisissa yhteyksissä ilman hänen omaa suoritustaan.
Hän saisi sopimuksesta palkkion, mutta sitoutuisi samalla katoamaan kaikilta näyttämöiltä kilpailemasta lisensoidun klooninsa kanssa. Pelivaraa tarjotaan suunnilleen sen verran, että porno ja natsielokuvat rajataan sopimuksen ulkopuolelle.
Pääroolia elokuvassa omalla nimellään esittävä Robin Wright on vastikään paneutunut ikääntyvän menestyjänaisen elämäntilanteeseen myös poliittisen televisiosarjan House of Cards (2013-) toisena keskushenkilönä.
Wright osaa asiansa nytkin.
Arjen, uran ja itsekunnioituksen ristiriidat, viihdeteollisuuden nuoruusmyyttien draama ja faustisten sopimusten perinteen paino pitävät elokuvan hyvässä liikkeessä. Samalla asetelman kärki tökkii terävästi kulttuurimme läpikaupallistumisen, läpiteknologisoitumisen ja läpivieraantuneisuuden ytimiin.
Elokuvan toinen osa perustuu puolalaisen scifi-kirjailija Stanislaw Lemin (1921–2006) teokseen Futurologinen kongressi. Etenkin Solariksesta (1961) tunnettua Lemiä kiinnostavat sivilisaation dystooppiset kehityslinjat, psykologiset sopeutumishäiriöt ja epävakaa suhde todellisuuteen.
Hyppäys Lemin kuvaamaan kemiallisesti tuotetun kollektiivisen itsepetoksen maailmaan toteutetaan elokuvassa siirtymällä animoituun ilmaisuun.
Saranakohta on dramaattinen mutta taiten kirjoitettu ja toimii tiettyyn pisteeseen asti nerokkaastikin.
Silti pitemmän päälle elokuvan alkupuolella Lemiä tuoreemmin avatut kulttuuritotalitarismin ideat uhkaavat tukehtua animaatiomaailman surrealistiseen ärsykeähkyyn.
Seuraavat lisänivelet taas vievät katsojaa syvemmälle inhimillisyyden (hukattuun) ytimeen tai kauemmas itse asiasta, vähän katsojan omasta tulkintahorisontista riippuen.
Elokuvan eetokseksi näyttää kiteytyvän ajatus siitä, että elämässä tärkeintä eivät ole sen enempää nautinnollisen harhaiset bileet kuin yhteiskunnallisten riistorakenteiden suora kohtaaminen, vaan hyvin arkisesti ja omakohtaisesti koettu yksityinen elämä. Tosin tässä yhteydessä tavanomaista viiltävämmin välittyy se, että oman elämän kokeminen ilman edellisten välittävää vaikutusta voi olla traagisen mahdotonta.
Folmanin elokuvaa ei sovi moittia ainakaan älyn, kunnianhimon tai luovuuden puutteesta. Moiselle uhkarohkeudelle voi nostaa hattua ja antaa puutteitakin anteeksi.
Syvällisestä sivilisaatiokritiikistä ei ole viime vuosina ollut liikatarjontaa.
Ari Folman: The Congress. Ensi-illassa 29.8.
4 tähteä.
Tuomas Rantanen
