Ei mikään Ahvenanmeren ylitys, vaan rahtilaivamatka Genovasta valtameren taakse Havannaan.
Pitkä penni tiskille ja laivamatka alkoi muotoutua. Ei mikään Ahvenanmeren ylitys, vaan rahtilaivamatka Genovasta valtameren taakse Havannaan. Laivaan päästäkseni piti vielä liftata Italiaan. Mitä järkeä olisi ensin lentää joku lyhyt matka, kun kerran oli seikkailemaan lähdetty?
Laivaan olisi voinut nousta Espanjastakin ja säästää parisataa euroa. Mutta Genovastahan oli kotoisin Cristoforo Colombo, joka ensimmäisenä eurooppalaisena purjehti Kuubaan 1400-luvun lopulla.
Laivassa minulla oli tilava hytti, ikkunat kahteen suuntaan ja sapuskat päällystön messissä kolmasti päivässä. Sauna ja merivesiallas, kirjat, videot, liikkuminen kannella, konehuoneessa ja komentosillalle olivat kahden ja puolen viikon vapaa-ajantoimintaani.
Heti ensimmäisenä yönä tuli toivottu myrsky. Hytti nitisi ja natisi, kun suuret aallot löivät laivan keulaan. Keinutti sen verran, että piti nousta kontilleen keräämään pöydältä pois tavaroita, jotka eivät vielä olleet pudonneet. Mikä kodikas tunne käpertyä takaisin keinuvaan vuoteeseen ja antaa myrskyn ryskätä ulkona.
Seuraavana iltapäivänä saavuttiin Barcelonaan ja tarjoutui tilaisuus lähteä kaupungille. Laivan toinen matkustaja, sveitsiläinen tyttö, jätti laivan täällä. Hän oli matkalla Kanadaan, mutta pelästyi kahdeksan pykälän myrskyä, joka jäikin matkan ainoaksi.
Seuraavana päivänä siirryttiin Valenciaan, josta matka jatkui Gibraltarille. Vielä edellisvuonna olin seissyt Gibraltarin kallion laella ja miettinyt, saanko koskaan tilaisuutta matkustaa salmen läpi itä–länsi-suunnassa.
Laiva oli 14 700 dw-tonnin saksalaisomisteinen konttialus kahdella nosturilla, perässä Antiguan lippu, päällystö Puolasta, Ukrainasta, Venäjältä ja Filippiineiltä, kansimiehistö kaikki filippiinoja. Ihan mukavaa porukkaa.
Eräs tanskalainen vanhempi kapteeni oli valitellut kymmenen vuotta aiemmin, kuinka videot ovat pilanneet laivan tunnelman. Ennen olivat miehet puuhailleet kaikenlaista yhdessä, nykyään toljotetaan vain videoita. Filippiinot sentään hoilottivat yhdessä karaokea omassa messissään.
Hytin ulkopuolisista paikoista komentosillasta muodostui mieluisin. Siellä sai tutkia merikortteja, tutustua tutkalaitteisiin ja kuulla mielenkiintoisia merimiesjuttuja. Parhaan jutun kertoi ukrainalainen konemestari: Kerran Jeddasta lähdettyä laivasta oli löydetty iso kissa, joka oli matkustanut mukana Intiaan, Singaporeen ja Hongkongiin. Paluumatkalla se sitten oli jäänyt Jeddassa pois.
Laivan näkyminen merellä oli aina pieni tapahtuma. Sellaista ei satu Atlantilla joka päivä, Tyynellämerellä tuskin koskaan. Näkyi myös satunnaisia valaan puhalluksia, loikkaavia delfiinejä ja käsittämättömiä merilintuja, jotka kelluvat mainingeilla tuhansien kilometrien päässä rannasta.
Parin vuorokauden päästä aamuyöllä ohitettiin Azorit. Piti nousta ylös vaihtamaan tekstiviestejä, kun Santa Marian saarelta sai kenttää.
Merellä viskelin aterioiden tähteeksi jääneitä omenanraatoja, ruotoja ja luita yli laidan ja mietin, minkälainen otus niihin mahtaa tarttua jossain kuuden kilometrin syvyydessä alapuolellamme. Italiasta ostetut kaljapullot lensivät yli laidan nekin. Lasipullothan ovat oikeastaan kiveä, joten onko sillä mitään väliä, minkä muotoisia kiviä valtameren pohjassa lojuu? Sitä paitsi jotkut meren elävät tekevät tyhjistä pulloista kotejaan.
Messipojalle piti sanoa, että toisi vähän pienempiä annoksia, koska energiaa ei juuri päässyt kuluttamaan. Kannella oli tietysti kiva kävellä, mutta kun tunnin marssii edestakaisin keulasta perään, alkaa maisema olla jo turhan tuttu.
Vaihtelua maisemiin toi Halifax. Ei ollut tullut käytyä Pohjois-Amerikassa 15 vuoteen, ja nyt oli aikaa lorvia kaupungilla pari päivää. Pohjoisamerikkalaisten mukava asenne baariin saapuvaa muukalaista kohtaan ja pikkukauppojen tuttavallinen tyyli lämmittivät mieltä.
Merimatkaajan oli pakko käydä Fairview’n hautausmaalla, jonka mullassa makaa satoja Titanicin uhreja. Halifax oli lähin satama, jonne onnettomuudesta pelastuneita ja siinä menehtyneitä oli kuljetettu. Ne, joiden arveltiin olevan protestantteja, oli haudattu Fairview’n rinteeseen.
Lämpötila oli nollan tuntumassa ja tuuli raaka. Onneksi kippari oli antanut työrukkaset, etteivät näpit jäätyneet kaupungilla. Paluu lämpimään hyttiin oli aina yhtä mukavaa. Keulaikkunasta oli kodikasta katsella ja kuunnella jatkuvaa lastaamista. Halifaxista lähdettäessä luotsi kertoi liftauskokemuksiaan Suomesta 60-luvulla.
Laiva kulki pitkin USA:n itärannikkoa. Omituista kerrassaan, kuinka vähän laivoja näkyi, edes tutkassa. Ilma lämpeni päivä päivältä ja kannella alkoi tarjeta sortseissa. Talvivaatteiden kohtalo oli päätyä lahjoituksiksi kuubalaisille. Sielläkin on kuulemma viileää talviaikana. Hytissä oli mukana iso kassillinen käytettyjä naisten vaatteita, jotka olin saanut ystävättäreltäni Italiasta.
Vuosien varrella olen oppinut, että köyhiin maihin matkatessa kannattaa viedä mukanaan vanhoja vaatteita. Niistä on suuri ilo paikallisille. Samoin kelpaa rikkinäinen elektroniikka. Siellä joku laittaa ne toimimaan vielä kymmeneksi vuodeksi.
Oli jo hämärää, kun Kuuban rannikko alkoi näkyä. Radiosta tuli makeaa salsaa ja horisontissa näkyi joku korkea torni, jota merimiehet eivät tunnistaneet. Torni osoittautui Vallankumousaukion monumentiksi. Nykymerenkulkijoilla ei ole enää aikaa tutustua kaupunkeihin. Siitä ammatista on hohto kadonnut.
Luotsi nousi laivaan, ja niin ajettiin kapeasta salmesta Havannan lahdelle. Vasemmalla näkyi vanha linnoitus ja oikealla elävä rantakatu Malecon. Laiva kiinnittyi rantaan, mutta meitä odottivat passimuodollisuudet. Se hermostutti, koska Lonely Planetin sivuilla sanottiin, ettei Kuubaan pääse ilman jatkolippua. Onneksi Lonely Planet oli tämänkin asian suhteen väärässä.
Sitten piti odottaa tullivirkailijoita. Heitäkään ei ole mukavaa odotella. Ammattikunnassa on ympäri maailmaa liikaa fasisteja, seksuaalisia ahdistelijoita, pikkuvarkaita, rasisteja, kiristäjiä ja pummeja. Jotkut ovat ihan asiallisia ihmisiä, yleensä vahingossa alalle päätyneitä.
Kuuban tullivirkailijat osoittautuivat pummeiksi. Olivat ruinanneet saippuaa, deodorantteja ja pikkutavaraa merimiehiltä. Minulta ei ruinattu mitään, sillä en avannut hyttini ovea vielä toisellakaan koputuksella ja virkailijat häipyivät.
Aamupäivällä oli aika hyvästellä laiva ja lähteä laivayhtiön paikallisen agentin kyydissä kaupungille.Naiset katsoivat pelottomasti suoraan silmiin ja olivat vieläkin kauniimpia kuin kaikkialla lipuneet vanhat jenkkiautot. Edes läkähdyttävä kuumuus ja Havannan paksut pakokaasut eivät onnistuneet estämään kasvoilleni palaavaa hymyä.
Rahtilaivamatkoja eri puolille maailmaa voi tiedustella numerosta (09) 587 1041.
Julle Tuuliainen
