Voima elää muutosten keskellä.

Voima elää muutosten keskellä. Seuraavasta numerosta lähtien vastaavaksi päätoimittajaksi tulee Jaana Airaksinen, toiseksi päätoimittajaksi allekirjoittanut ja toimitussihteeriksi Tarja Lipponen.

Näinä vuosina kun olen seurannut Voiman kehitystä, olen törmännyt monenlaiseen palautteeseen. Usein myös ihasteluun ja arvostusta pursuaviin ylisanoihin. Rohkeaa, erilaista, innostavaa. Jotkut pitävät Voimaa Suomen kriittisimpänä lehtenä. Toiset taas arvostelevat meitä Amerikan vastaisuudesta, kommunismista, mustavalkoisesta maailmankuvasta ja monesta muusta. Yhden mukaan Voima on akateemisten ihmisten hannu karpo, toinen toivottaa meidät takaisin Pohjois-Koreaan. Monet yli nelikymppiset ovat verranneet Voimaa 70-luvun taistolaisiin ja stallareihin. Tottahan se on, monessa mielessä Voima on vasemmistolainen.

Tosiseikka 70-luvun vasemmistolaisuudesta kaikkine irvikuvineen on kuitenkin se, että juuri silloin hyvinvointivaltion edellytykset rakennettiin. Näistä hedelmistä nautittiin 80-luvulla kaikkialla länsimaissa.

Mutta mitä vasemmistolaisuus on nyt? Tässä lehdessä kansanedustaja ja kansalaisaktivisti Oras Tynkkynen väittää, että vasemmistopuolueet ovat menettäneet momenttinsa, kun eivät ole huomanneet maailman muuttuneen. Ranskalainen filosofi Michel Onfray taas haikailee suuren politiikan ja vasemmistolaisen maailmankuvan perään: “Kapitalismi on väkivaltaa, politiikka voimaa. Ja voima on ainoa tehokas lääke väkivaltaa vastaan.”

Aina ei kutenkaan jaksa vaahdota pelkästään suurista asioista. Joskus ei tapahdu mitään. Tämän lehden sivulla 10 urban explorationia harrastava toimistotyöntekijä käy tutustumassa paikkoihin, jotka ovat hylättyjä ja suljettuja. Jos paikkoihin ei pääse sisälle, ei voi mitään. Mitään ei rikota, mihinkään ei kosketa. Mukana on vain kamera ja lapsenomainen kiinnostus asioihin, jotka on teljetty ovien ja porttien taakse.

Kimmo Jylhämö