Kävelen pohjakerroksen kosmetiikkaosaston läpi, ohitan hyllymetreittäin lannistusta ja lupauksia.

Tavaratalo on Euroopan suurin. Saman katon alla on myynnissä kaikkea mitä kuvitella voi, avaimenperistä autoihin.

Kävelen pohjakerroksen kosmetiikkaosaston läpi, ohitan hyllymetreittäin lannistusta ja lupauksia. Tuotevalikoima kuuluttaa, että vaikkakaan en kelpaa tällaisena kuin olen, tarkoin hinnoiteltu toivo muutoksesta on silti aina olemassa. Kosmetiikkaosasto kertoo minulle myös ikäni. Joskus aiemmin, tarpeeksi tai liian nuorena, myyjien katse lasittui kaukaisuuteen kassaa lähestyessäni. Tai seurasi epäluuloisena, näpistystä odottaen niskassani. Nyt olen kohderyhmää ja he sytyttävät silmiinsä kannustavan hymyn.

Mutta olen matkalla toisaalle, ostamaan lahjaa jollekin toiselle.

Nousen tavaratalon hissiin, yhteen monista.

Ja löydän itseni tilasta, joka on tuttu niin monesta muustakin paikasta. Ei kenenkään maa, väliasema, odotuspaikka. Siirtymävaiheen suljettu avaruus. Kuin lentoasemat ja yöjunan makuuvaunu. Tai synnytyssali supistusten välillä. Juuri ennen kuin jotain alkaa tapahtua. Kuin sunnuntai-iltapäivät 16-vuotiaana. Kun kaikki tapahtui aina jossain muualla, jollekin toiselle. Ja oma elämä oli pelkkää turhautunutta kaipausta ja kihelmöintiä.

Hissi pysähtyy joka kerroksessa, ja sen ovien välistä eteeni aukeaa yhä uusia maisemia. Tavaranpaljous rakentaa illuusiota pysyvyydestä tässä ja nyt. Silti lähes jokainen esine kätkee sisäänsä näkymättömän portin kauemmas. Mattojen hapsuista ja mekkojen hihoista kulkevat katkeamattomat langat maailman toiselle puolen, karkeampiin ja pienempiin käsiin. Jäätelössä maistuu väkisin myytyyn äidinmaidonvastikkeeseen sekoitettu likainen vesi.

Mutta hissi kulkee nopeaan, väliin niin lujaa, etteivät äänet ehdi sen matkaan. Näkymät, jotka ovien raosta paljastuvat, ovat vuoroin mykkiä, vuoroin täynnä väärästä yhteydestä nousevaa hälyä. Kuin epäsynkroniassa olevan elokuvan ääniraita. Ihmisiä nousee hissiin, kaikki kauempaa tutun näköisiä, mutta läheltä vieraita. Ja joka kerta ovien sulkeuduttua olen jälleen hississä yksin. Alan epäillä, että hissin lattiaan on kätketty luukku, joka imaisee valitut kulkijat syvyyteen. Kuilun pohjalle, pimeään, lempeään unohduksen tilaan.

Mitä korkeammalle hissi nousee, sitä oudommaksi käyvät kerrokset, joihin se pysähtyy. Tavaratalo on joko laajentunut tai pienentynyt, sillä nyt näen kohtauksia omasta elämästäni, eri ikäisenä. Istun leluosastolla katsomassa pyörivää hyrrää, kun isäni on muuttanut pois. Kenkäosastolla odotan ensirak-kautta tunkiessani sandaaleja liian leveisiin jalkoihini. Talousastioiden välissä etsin menetettyä mahdollisuutta sanoa viimeinen sana ihmiselle, jota en enää tule tapaamaan.

Alan pelätä pian näkeväni hissin pysähtyessä asioita, joita en vielä ole kokenut. Tai en koskaan tule kokemaankaan. Valon syttyessä uuteen numeroon oven yläpuolella olen jo unohtanut mitä, miksi ja kenelle olin matkalla hakemaan.

Aika nytkähtää paikoilleen vasta ylimpään kerrokseen tultaessa. Peilikuvani, jota en ole edes ehtinyt kaivata, putoaa takaisin hissin seinälle. Äänet siirtyvät kiinni kuvaan, ihmiset kasvavat kolmiulotteisiksi.

Astun ulos hissistä ja olen äkkiä kokonaan juuri siinä missä olen. Vain tässä hetkessä, ainoastaan itsessäni. Se on hyvä tunne.

Samalla tiedän, etten tule löytämään täältä sitä mitä etsin.

Saara Cantell, saara.cantell@kolumbus.fi