Kaikki voivat asettua Gaston Bachelardin ylistämiinsä vaatimattomiin asumuksiin luonnon keskellä, kaikki paitsi tosikkomaisen käytännölliset ihmiset.

Ne lapsuuden majat ja muut metsäkyhäelmät! Bachelardilaisittain niiden miettiminen sysää uneksijan otolliseen tilanteeseen, ”kynnykselle, jossa voi levätä omassa menneisyydessään”. Kaikki voivat asettua hänen ylistämiinsä vaatimattomiin asumuksiin luonnon keskellä, kaikki paitsi tosikkomaisen käytännölliset ihmiset.

Gaston Bachelardin (1884–1962) mukaan todellisella hyvällä ololla on menneisyys, muttei vain yksilön menneisyys, vaan kokonainen historia, joka eletään vanhojen talojen ja alkeellisten majojen kautta. Mielikuviemme asumuksiin ei voi mennä tarkasti kuvailemalla niitä, sillä tarkkuus ei suosi kuvittelua, vaan johtaa vain vieraissa asumuksissa vierailuun.

Tilan poetiikka -teoksessaan, joka ilmestyi alun perin vuonna 1957, Bachelard asettaa päämääräkseen tilan inhimillisen arvon määrittelyn, ”onnellisen tilan kuvien tarkastelun”. Hänen pääkäsitteensä on uneksinta, sieluntila, jossa ihminen on levossa mutta tietoisuus on mukana. Hän tutkii tilaa, mutta huomion kohteena on koettu, eletty tila rationaalisen järjestyksen sijaan.

Bachelardin tuotanto on vaikuttanut muun muassa psykiatriaan ja estetiikkaan. Bachelard oli fysiikan professori, mutta siirtyi vähitellen ajattelusta kuvitteluun, käsitteestä kuvaan. Hän alkoi hyödyntää kuvittelun fenomenologiassaan vanhaa elementtioppia. Hän tutki unelmia, joita maa, vesi, ilma ja tuli ruokkivat ihmisissä.

Erityisen paljon Bachelard vaikutti arkkitehtuurin teoriaan. 60-luvulle saakka arkkitehtuurin ajatusmaailmaa hallitsi rationaalisuus. Tilan poetiikka kohdisti huomion arkkitehtuurielämysten taustalla oleviin mentaalisiin tekijöihin, arkkitehtuurin mieleen.

Tila on Bachelardille ihan konkreettinen: talo, jossa on huoneita ja kerroksia. Kysymys on kuitenkin tilan arkkityypistä, joka on osa kuvittelua. Tilaa hän tutkii kaunokirjallisuuden avulla. Kuvittelun voi herättää eloon runouden lukemisella: ”Runouden suuri tehtävä on antaa meille takaisin uneksinnan tilanteet.”

Päällimmäisenä otteena ja ”metodina” on naiivius, jota tarvitaan, jotta kirjallinen teos avautuu. Runon kokemisessa kajahtelu saa aikaan ”poeettisen luomiskyvyn heräämisen lukijan sielussa”. Mutta vasta kajahtelun jälkeen voi herätä vastakaikuja tai muistumia menneisyydestä. Ennen kuin kuva liikuttaa pintaa, se on jo koskettanut syvyyksiä. Kuva juurtuu meihin. Olemme ottaneet sen vastaan, mutta meistä tuntuu kuin olisimme voineet luoda sen itse. Tämän takia kirjallisuus oli Bachelardille tärkeä: se antaa mielikuvien olla hämärässä eikä valaise niitä liikaa.

Bachelard asettaa peruslähtökohdakseen onnellisen tilan kuvat. Hän haluaa määritellä tilan inhimillisen arvon. Tämän määrittelyn hän aloittaa käsittelemällä talon poetiikkaa. Talon kuva toimii sisimmän olemisemme topografisena mallina, etenkin ne huoneet ja tilat, jotka herättävät ihmisessä kotoisuuden tunnun.

”Saamme kiittää taloa siitä, että suurella osalla muistoistamme on katto päänsä päällä. Ja jos talo on monimuotoinen, jos siinä on kellari ja ullakko, nurkkia ja käytäviä, muistot saavat entistä selväpiirteisempiä turvapaikkoja. Uneksimalla palaamme niihin koko elämämme ajan”, Bachelard kirjoittaa.

Ilman asumusta ihminen olisi hajalla.

Bachelardin tila huoneineen ja kerroksineen kuulostaa kovin jungilaiselta. Hän liittää Jungin lailla rationaalisuuden vinttiin ja irrationaalisuuden kellariin. Ullakko on symbolinen varasto niille miellyttäville muistoille, joiden pariin asukas haluaa palata, ja kellari on epämiellyttävien muistojen kätköpaikka. Molemmat ovat välttämättömiä henkiselle hyvinvoinnillemme.

”Vaikka meidän aikanamme sama valo lankeaa kaikkialle, niin tiedostamatonta ei voi sivilisoida. Se ottaa kynttelikön mukaansa mennessään kellariin. Talo on olento, joka tarjoaa yhtä aikaa joukon hajanaisia kuvia ja kuvien kokonaisuuden.”

Mutta talo ja talossa olevat asiat eivät ole symboleja, ne eivät edusta jotain muuta. Bachelard tarkastelee todellisuutta sellaisena kuin se ilmenee, fenomenologisesta lähtökohdasta. Bachelard käsittelee myös psykologisoituja paikkoja, kuten vinttejä, kellareita, huoneita ja laatikoita. Kun psykologia kiinnostavat alitajuiset unet, Bachelardia kiehtoo tietoinen uneksinta.

Bachelardin mielenkiinto tarkentuu: pöytälaatikot ja kaapit ovat esineitä, joita voidaan pitää esineiden koteina. On mahdotonta kuvitella tyhjää vetolaatikkoa, sen voi vain ajatella.

Ihmisasumusten ohella Bachelard pohtii myös asumista paikoissa, joissa on mahdoton asua, esimerkiksi sellaisissa paikoissa, jotka edellyttävät aivan pieneksi tekeytymistä, kuten selkärankaisten ja selkärangattomien pakopaikat, pesät ja simpukankuoret. Talossakin on paikkoja, johon voi käpertyä. Käpertyminen on osa asumisen fenomenologiaa. Vain se, joka osaa käpertyä, voi asua väkevästi.

Gaston Bachelard: Tilan poetiikka. Suomennos Tarja Roinila. Nemo.

Nora Varjama