Stewart Homen sanoma on, että yhteiskunnassa häikäilemättömyydellä, seksillä ja väkivallalla pääsee pitkälle. Mutta Homea ei kannata ottaa vakavasti.

Seksiä, väkivaltaa, sekopäisten ääriliikkeiden diskurssia ja taidekritiikkiä. Olen terapian tarpeessa. Ajatukseni ovat sekavia. Olen lukenut koko Stewart Homen suomennetun tuotannon: Uhoan voimaa, Pelko ja viha, Ajatuksen loppu, Oppi tulee idästä, Ei tippa tapa, Käkimassaa ja Ihohygieniaa. Lisäksi vielä Marko Pyhtilän gradun Taiteen kritiikki ja kritiikin taide – Stewart Home porvarillisen kulttuurin raunioilla eli länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä.

Stewart Home on englantilainen anarkopunikkiskinheadkirjailija, joka Marko Pyhtilän mukaan ”pyrkii häivyttämään rajan paitsi fiktion ja ei-fiktion myös korkea- ja kioskikirjallisuuden väliltä. Slapstick, brutaalisuus ja väkivalta ovat hänen aseitaan ’hyvää makua’ ja ’säädyllisyyttä’ vastaan. Hänen kirjallinen menetelmänsä on plagiarismi. Hän dekonstruoi fiktiivisiä muotoja käyttämällä toistoa.” Tämän tekniikan hän on plagioinut skinheadkirjailija Richard Allenilta.

Olen lukenut beatkirjallisuutta ja muuta vaihtoehtokirjallisuutta, mutta Home ylittää kyllä kaikki ns. hyvän maun rajat. William Burroughsin Alaston lounas kalpenee huume-, homo- ja väkivaltafantasioineen. Homen tekstit ovat kuvottavia ja raakoja kuvauksia väkivallasta, seksistä ja ideologisesta hörhöilystä. Henkilökuvaukset ovat äärimmäisiä: ”normaaleja” ihmisiä ei ole olemassakaan, tai jos on, he ovat päähenkilöiden uhreja tai piilossa Lontoon esikaupunkialueiden pikkuporvariturvallisuudessaan.

Päähenkilöt ovat eriasteisia pervertikkoja pienistä ääriliikkeistä tai marginaalisista taidesuuntauksista. Nämä vaihtavat seksuaalista identiteettiä ja ideologiaa kuin alushousuja, aina omien etujen mukaisesti. He ovat häiriintyneitä, itsekkäitä ja vittumaisia hedonisteja ja radikaaleja, jotka vihaavat kaikkea. Virkavallan edustajat kuvataan fasisteina ja piilohomoina.

Homen ”sankarit” kulkevat tarinassa nyrkkejään ja ”geneettistä pumppuaan” heilutellen, potkien ja nussien kaikkea liikkuvaa, hokien samalla ideologisia ja taiteellisia typeryyksiä. Heidän ajatuksensa ja tekonsa ovat yllättäviä. Yllättäviä ovat myös ympäröivien henkilöiden reaktiot. Niissä ei ole mitään ”normaalia”, paitsi jos ajatellaan täysin eläimellisten aistien tasolla eläviä ihmisiä. He ajattelevat syvällisemmin vain suunnitellessaan miten maksimoida oma hyöty ja nautinto.

Kirjoissa on toki juoni, jossa häiriintyneet ja syrjäytyneet lontoolaisnuoret tekevät aatteen palossa järjettömiä iskuja toisia ääriliikkeitä, hallitusta, puolueita, poliisia, kirkkoa, liike-elämää tai gallerioita vastaan. Kirjojen lopussa Lontoo palaa ääriliikkeiden ottaessa yhteen poliisin ja toistensa kanssa orgastisissa mellakoissa. Homen unelmissa Westminster on liekeissä ja Big Ben romahtaa Thamesjokeen. Kaiken taustalla soi punk, oi! tai jokin muu raaka musiikki – KOVAA!

Homen sanoma on, että yhteiskunnassa häikäilemättömyydellä, seksillä ja väkivallalla pääsee pitkälle. Mutta Homea ei kannata ottaa vakavasti. Hänen tapansa kertoa asioista on erikoinen, mutta hauska. Home on virkistävä nyrkinisku keskelle kasvoja ja ilahduttavaa vaihtelua tähän ideologioiden kuoleman, postmodernin tylsyyden, globalisaation, it-teollisuuden ja pörssikurssien valtaamaan vaihtoehdottomaan todellisuuteen. Hän on sokeeraava piristysruiske, esimerkki vahvasta, väkevästä ja elävästä kirjallisuudesta.

Stewart Home: 69 tapaa käyttää kuollutta prinsessaa. Like.

Toni Eerola