Pyhä merkitsee yleisinhimillistä tapaa etsiä paikkaansa maailmassa, mutta pyhä pilkistelee myös maallisessa yhteiskunnassa, joka ei ole vapautunut uskonnollisista tavoista.
Pyhä merkitsee yleisinhimillistä tapaa etsiä paikkaansa maailmassa, mutta pyhä pilkistelee myös maallisessa yhteiskunnassa, joka ei ole vapautunut uskonnollisista tavoista.
Näin väittää romanialais-yhdysvaltalainen filosofi Mircea Eliade (1907–1986) juuri suomennetussa uskontotieteen klassikossaan Pyhä ja profaani. Eliade ei ollut kiinnostunut yksittäisistä uskonnoista, vaan uskonnosta järjestelmänä. Hän haluaa tutkia pyhää kokonaisuudessaan, ei pelkkiä pyhyyden ilmentymiä.
Pyhä ja profaani tarjoaa järjestelmällisen mutta myös myötätuntoisen esityksen homo religiosuksen, uskonnollisen ihmisen, käyttäytymisestä. Läpikotaisin maallisenkin ihmisen olemiseen vaikuttaa tiedostamaton, esi-isien uskonnollinen käyttäytyminen. Ihmiset käyttäytyvät edelleen ”uskonnollisesti”, vaikka eivät ole siitä tietoisia.
Eliadelle uskonto ei välttämättä tarkoita uskoa jumaliin tai henkiin, vaan viittaa kokemukseen pyhästä ja on siksi sukua olemisen, merkityksen ja totuuden ideoille.
Uskonnollinen ihminen kaipaa osaksi koko todellisuutta. Uskonnottomalle ihmiselle todellisuus on suhteellista. Ihminen luo itse itsensä, ja pyhä on tämän pyrkimyksen esteenä. Oleminen ei suuntaudu mihinkään kiintopisteeseen, koska kiintopiste on sidottu tilanteeseen ja aikaan.
Kuitenkin myös maallistuneelle ihmiselle tilan ja paikan erityisyyden tunnistaminen liittyy pyhyyteen, maallisesta ja arkipäiväisestä poikkeavan kokemukseen. Kotiseutu tai lapsuusmaisemien puisto muistuttavat uskonnollista kokemusta. Niillä on meille itselle ainutlaatuinen merkitys; ne ovat pyhiä seutuja, laadultaan toisenlaisia kuin arkipäivän todellisuus. Onnenkolikkokaan ei ole vain kolikko, vaan täynnä merkityksiä, jotka ylittävät inhimillisen maailman. Ihminen on epäpyhä silloin kun hän lakkaa etsimästä näitä merkityksiä.
Uskonnolliselle ihmiselle esineet eivät sinänsä ole pyhiä, vaan pyhä ilmenee niiden kautta. Kaikki uskonnot historiallisessa mielessä koostuvat joukosta näitä hierofanioita eli pyhien todellisuuksien ilmenemismuotoja. Pyhää puuta ei kunnioiteta puuna, vaan koska se ilmaisee jotain. Tietenkin puu pysyy puuna, vaikka se samalla edustaa jotain muuta.
Mikä sitten on pyhää? Pyhyys on kyseenalaistamaton todellisuuden laatu, siihen uskovalle täyttä totta. Pyhää ei kuitenkaan voi olla näkyvissä ilman profaania. Ihminen huomaa pyhän merkityksen vasta etääntyessään siitä eli suuntautuessaan epäpyhään.
Pyhä ja todellinen eivät Eliaden mukaan suinkaan ole vastakohtia, vaan päinvastoin sama asia. Kun ihminen kokee olevansa joka solullaan, tuo tila on pyhä. Jos ihminen taas ei koe olevansa tässä ja nyt ja etsii todellisuutta oman ympäristönsä ulkopuolelta, hän on profaanissa olotilassa.
Pyhyyden aika on ei-historiallista. Ihmisellä on Eliaden mielestä tarve antaa tapahtumille merkityksiä, nähdä yksittäiset tapahtumat historiassa osana kokonaisuutta. Pyhä on se, mikä on tässä merkityksessä tärkeää ja joka välittyy sukupolvelta toiselle. Epäpyhää on näiden asioiden unohtaminen.
Eliaden mukaan uskonnollinen ihminen elää kahdenlaisessa ajassa. On tavallinen aika sekä pyhä aika, joka on luonteeltaan palautuvaa, koska se on myyttistä alkuaikaa, joka voidaan tuoda uudelleen tähän hetkeen. Uskonnollisissa juhlissa palataan säännöllisesti tähän alkuaikaan: myyttiseen, ikuisena jatkuvaan aikaan.
Profaanillekaan ihmiselle aikakokemus ei ole jatkuvaa. Hänkin elää erilaisissa aikarytmeissä: odottavan aika on eri kuin hauskaa pitävän. Nämä aikarytmien kokemukset ovat kuitenkin inhimillisiä kokemuksia.
Uskonnolliset riitit katkaisevat Eliaden mukaan historiallisen ajankulun: pyhä aika aktuaalistuu juhlissa. Juhlan osanottaja astuu ulos historiallisesta ajasta ja palaa takaisin myyttiseen menneisyyteen, siihen ”jumalalliseen aikaan”, jolloin maailma järjestettiin. Uskonnollinen ihminen haluaa jäljitellä näitä myyttien yli-inhimillisiä esikuvia. Tällainen jäljittely ei kuitenkaan ole passiivista, vaan ihminen luo itsensä lähentymällä jumalallisia malleja. Lähentymällä hän tulee osalliseksi pyhyydestä ja siis myös osasta olemassaolostaan.
Uusi vuosi on uskonnollisessa näkökulmassa luomisen ensimmäinen päivä ja siksi jumalten hienoin teko. Maailma ”kuluu loppuun” vuoden lopussa, eli kaikki toistuu. Kun maailma luodaan uudelleen, luodaan myös aika.
Maallinenkaan ihminen ei kykene kokonaan hävittämään omaa historiaansa, esivanhempiensa uskonnollista käyttäytymistä, joka on tehnyt hänestä sen mikä hän on. Uudenvuodenvietto tai häiden juhliminen on ehkä maallistunut, mutta seremonioiden rakenne on yhä sama kuin uudistusrituaalien.
Maalliset ihmiset elävät usein keskellä uskonnollis-maagisten käsitysten sekasotkua. Tällaista rappeutunutta uskonnollista käyttäytymistä löytyy myös liikkeistä, jotka pitävät itseään täysin maallisina, jopa uskonnonvastaisina. Eliaden mukaan esimerkiksi nudismiin liittyy ideologia, jossa on jälkiä kaipuusta paratiisilliseen, lankeemusta edeltäneeseen tilaan.
Mircea Eliade: Pyhä & profaani. Loki-Kirjat.
Nora Varjama
