Arvostelussa suomalaista hiphoppia, Gerry Mulliganin livelevy ja malilaisen Toumani Diabatén soololevy.

Työvoitto

Mattip teki Save The King -levyään vuodesta 1997 vuoteen 2008. Osa levyn kappaleista on peräisin kymmenen vuoden takaa ja ne saivat alkunsa taiteilijan mukaan ”läppäbiiseinä”. Levylle kasaantui materiaalia, joka ei sellaisenaan sopinut emoyhtye Ceebrolisticsin julkaisuille. Ensimmäisen inkarnaationsakin levy sai jo vuonna 2003. King 10’’ -ep sisälsi rungon jonka ympärille Mattip on nyt kasannut tämän ensimmäisen pitkän soolonsa.

Vuosien mittaan muuttuneet mieltymykset kuuluvat levyllä, jonka kappaleet poukkoilevat räpistä elektroon, dub stepiin ja ihan suoraan runonluentaan.

Runokirjan julkaisun, Ceebrolisticsin, Alas-klubien järjestämisien ja muiden sekalaisten projektien ohessa syntynyt levy onnistuu tyylikirjosta huolimatta pysymään jaloillaan loppuun saakka ja piirtämään ehyen kuvan kymmenvuotisesta valmistumisprosessistaan. (JT)

Mattip: Save The King. Fullsteam 2008. Viisi tähteä.

_______________

Pommeja Roihuvuoresta

Asa jatkaa omien polkujensa tallaamista. Poleemisen tarinan pulppuamista säestää bändi, jonka torvi- ja haitaripainotteinen säestys alkaa kuulostaa jo balkanhiphopilta. Edellisiltä levyiltä tutut tarinat yhteiskunta- ja ympäristöongelmista sinkoutuvat kuulijan korville, huonosti menee yhteiskunnalla ja alaspäin on matka. Kun sekaan lisätään vielä yhdellä kappaleella vieraileva kirjailija/runoilija J. K. Ihalainen, puhutaan todellisesta outolinnusta suomalaisen hiphopin piirissä.

Outolintu on myös Asan urakehitys levy-yhtiöiden suhteen. Ensilevy monikansalliselta Warner Musicilta, seuraavat kaksi levyä julkaisi kokoluokkaa pienemmät Fried Records ja Numbers Entertainment. Uusimman Loppuasukas-levyn Asa onkin sitten julkaissut jo itse Roihis Musica -yhtiön kautta. Vastavirtaa henkeen ja vereen, vihdoinkin Roihuvuoresta tulee todellisia pommeja. (JT)

Asa: Loppuasukas. Roihis Musica, 2008. Neljä tähteä.

_______________

Älykköjazzia

Ensin Miles Davis pystytti tuubaorkesterinsa. Sitten Gerry Mulligan ja Chet Baker äityivät jammailemaan Kalifornian klubeilla. Ja sitten juonessa olivat myös Dave Brubeck ja Paul Desmond, The Modern Jazz Quartet, Zoot Sims, Lee Konitz, Stan Getz jne. Coolia! Kyllä.

Cool ja west coast ovat hienostuneen elegantteja jazztyylejä. Rytmi ei ole voimakkaasti korostettua. Beat ei ole kuitenkaan mihinkään hävinnyt, vaan se on vain viileän viipyilevää. Muusikot ovat pääosin valkoisia. Huolellista ja varmaa porukkaa, joka soittaa aina niin saamarin kauniisti.

Baritonisaksofonisti Gerry Mulliganin juttuja olivat pianottomat kvartetit. Sellaisella ne Chet Bakerin kanssa jo Los Angelesissa soittivat. Toisaalta Mulligan oli itse taitava pianisti. Taitava pianisti on myös vetopasunisti Bob Brookmeyer, joka taas liittyy tähän toiseen juttuun, eli Mulliganin orkesteriprojektiin.

Mulligan vieraili usein Pariisissa. Tällä tuplalevyllä on kuultavissa mainio vuoden 1960 konsertti. Bonuksena kuulemme myös Mulliganin kvartetin konsertin samassa salissa vuodelta 1962.

Yleiso on aivan täpinöissään. Ja syystä kyllä! (PL)

Gerry Mulligan: Concert Jazz Band Live At The Olympia Paris 1960. Gambit Records 2006. Viisi tähteä.

_______________

Yhden miehen bändi

Lehmännahalla päällystetystä pullokurpitsasta ja kalastussiimasta valmistettu harppusoitin, kora, soi Toumani Diabatén toisella soololevyllä The Mandé Variationsilla kirkkaana, malilaismuusikon soittaessa ilman taustaorkesteria.

Kaoundong Cissoko -kappaleen nopeatempoista tulkintaa kuunnellessa on kuitenkin vaikea uskoa, että soittimia on vain yksi. Diabaté luo bassokulut ja soittaa soolot käyttäen ainoastaan peukaloitaan ja etusormiaan.

The Mandé Variationsissa afrikkalainen koraimprovisaatio yhdistyy myös länsimaisiin vaikutteisiin. Esimerkiksi albumin päättävä Cantelowes liittää alun perin Länsi-Afrikan heimoissa tarinankertojien säestämiseen käytetyn soittimen haikean äänimaailman spagettiwesterneissä soineisiin Ennio Morriconen säveliin.

Levy ei avautunut ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaan kuulosti lähinnä ylipitkältä harppusoololta. The Mandé Variations on kuitenkin levy josta oppii todella pitämään ajan kanssa. Yksinkertaisesta toteutuksesta syntyy ilmava tunnelma, joka vie kuuntelijan avaruuden kiertoradoille. (IK)

Toumani Diabaté: The Mandé Variations. World Circuit Production 2007. Neljä tähteä.

_______________

Täältä tullaan elämä

Kasperi Laineen levy Seis ilmestyi jo viime keväänä. Levy auttoi purkamaan kaamoksen synnyttämiä vihan, turhautumisen ja pelon tunteita, mutta toimii myös auringon mukanaan tuomien hulluuden tunteiden kanavoimisessa. Seis luo oman lajityyppinsä. Se on vähän grimeä, vähän hiphoppia, mutta myös suomalaisen laulelmaperinteen päivitys. Levyn lyriikat ylittävät hippareiden yliviljelemät nokkelat sloganit, eikä se myöskään ole sukua puoli-ironisille retrobändeille.

Levyn äänimaisema on rujo, mutta artistinen. Kappaleet sijoittuvat asvalttiseen pössyn ja ontuvien ihmisten kaupunkiin. Lappeenrannasta helsinkiläistyneen Laineen alter ego ajelee vainoharhoissa ratikoilla ja asuu talossa, jossa on todella outoja naapureita. Establishment on etäinen alienheimo, josta todetaan yksinkertaisesti: ”Ei ne meitä, ne leikkii sivistyneitä.”

Laineen asenne ei ole itkeskelevä tai vihainen. Kun testasin levyä yläkerran teetä litkivien kukkaislasten jatkoilla, he ahdisuivat ja pyysivät kohteliaasti vaihtamaan Grateful Deadiin.

Laineen tarinat ovat täynnä ristiriitaa ja repivyyttä, mutta havainnot ovat niin tarkkoja, että ne pistävät naurattamaan. Tunnistaminen naurattaa. (SK)

Laineen Kasperi: Seis. Ähky Records 2007. Viisi tähteä.

_______________

Inka Krueger, Susanna Kuparinen, Pertti Laesmaa & Jari Tamminen