Vuonna 1988 Kulosaressa vain parin sadan metrin päässä lapsuudenkodistani, tapahtui pieni ihme.

VUONNA 1988 KULOSAARESSA, vain parin sadan metrin päässä lapsuudenkodistani, tapahtui pieni ihme. Tarina muuttui pian lähiölegendaksi, jota monikaan ei tainnut uskoa todeksi, vaikka kaikki tiesivät tapauksesta ja puhuivat siitä. Ainakin oman ikäluokkani pienet kulosaarelaiset.

Graffitijengi nimeltään The Diamonds Crew (tai Diamonds 5) kävi kesäkuisena iltana käsiksi harmaan muuntajarakennuksen seiniin. Itäväylän kupeessa sijainnut rotisko näkyi kotioveltani ja näytti rumalta viisi traktoria vetävältä autotallilta. Kunnes spraymaalein varustautuneet nuoret täyttivät sen seinät värikkäällä katutaiteella. Isoin ja vaikuttavin maalauksista sai nimen Miami Mice, ja sen päähahmoina oli kaksi kolmemetristä bleiseritakkeihin pukeutunutta hiirtä, toisella tupakka huulessa, toisella ase kädessä.

TYÖ JÄI KESKEN, sillä sen tekijät saatiin kiinni itse teossa. Kaikkien hämmästykseksi viranomaiset päättivät kuitenkin antaa timanttiviitosten palata betonikankaansa ääreen, koska teos oli yksinkertaisesti liian hieno jäädäkseen keskeneräiseksi.

Tänä päivänä tiedän legendan olleen lähes sanasta sanaan tosi. Siitä voi lukea esimerkiksi Anne Isomursun ja Tuomas Jääskeläisen Helsinki Graffiti -kirjasta. Päätös maalauksen viimeistelystä oli kuulunut korvauksista sovittelemaan kutsutulle HKL:n isännöitsijälle Olavi Vesteriselle, jonka mukaan olisi ollut sääli peittää hieno maalaus harmaalla, kun seiniin sen jälkeen ilmestyisi vain peitettyä teosta rumempaa sotkua. ”Graffiti on paras suoja töhrimistä vastaan”, kuului miehen hätkähdyttävä logiikka. Tämä sovittelun ja avarakatseisuuden riemuvoitto tuntuu 17 vuotta myöhemmin muinaishistorialta.

AIVAN 1980-LUVULLE ASTI ei tarvitse palata muistaakseen ajat, jolloin Helsingin keskustassa sai pari korttelia kävelemällä tietää lähes kaiken ajankohtaisista kulttuuritapahtumista – myös niistä, joiden järjestäjillä ei ole varaa sponsoreihin tai Clear Channelin mainostauluihin. Tunnenpa läheisesti eräänkin helsinkiläisyhtyeen, joka keväällä 2000 hiipi täydestä tuntemattomuudesta kaupunkilaisten huulille muuntajakaappeihin levitettyjen tarrojen ja julisteiden ansiosta. Siitäkin huolimatta, että kulttuurikaupunkihysteriasta kärsineet päättäjät putsauttivat esiin aamusta toiseen katuja koristavat harmaat pinnat.

Vuonna 2005 Helsingin kaupungin rakennusviraston Stop töhryille -projektiin on budjetoitu 1 350 000 euroa. Pelkästään vartiointipalveluihin on käytetty vuosittain kepeitä puolen miljoonan suuruisia summia. Siviileihin pukeutuvat vartijat partioivat katuja, tarroja levittäneiden henkilöiden koteihin tehdään kotietsintöjä, kiinnijääneitä graffititaiteilijoita (anteeksi, töhrijöitä) mätkitään täysin järjettömillä ja ainakin oman oikeustajuni ylittävillä korvaussummilla.

EN MELKEIN EDES JAKSAISI puuttua iänikuiseen keskusteluun siitä, onko kaikenlainen maalaaminen kaupungin julkisiin tai yksityisiin pintoihin aina rangaistava teko vai voisivatko töhrytkin joskus olla taidetta. Marginaalikulttuuriaan arvostavan kaupungin puolustaminen tuntuu kuitenkin tämän päivän ”siistissä stadissa” täysin hyödyttömältä. Luutuneisiin ”siisteys lisää turvallisuutta” -maksiimeihin nojaavaa resurssien tuhlausta on turhauttavaa seurata sivusta. Luulisi verorahoille löytyvän tärkeämpääkin käyttöä kuin tukea vartiointi- ja puhdistusfirmoja.

1990-luvun lopulla myös muuntajakopin hiiret maalattiin kaikessa hiljaisuudessa piiloon. Ne elivät silti aikansa, nykypäivän mittapuulla ikuisuuden. Ja jonain päivänä, kun kaupunkimme julkiseen tilaan ei enää mahdu yhtään ilmaista kuvaa tai sanaa, aion kertoa lapsilleni ja lastenlapsilleni tarinan timanttiviitosista.

Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi