Tuokiokuvia pakistanilaisista häistä ja Tribal Areasin asemarkkinoilta.
PAKISTAN. ”Olemme kaikki terroristeja”, Ibram sanoo hymyillen ilkikurisesti. Kuuntelen Ibramia ja kerään rohkeutta. Edessäni on suolattua lampaanlihaa, pataanien perinteistä herkkuruokaa.
Viime kerralla Peshawarissa, joulukuussa 2001, olin ollut vatsataudin kourissa. Silloin suolatut lampaanlihat ja monet muut pataaniherkut jäivät lautaselle.
Tunnen oloni vaivautuneeksi. Istunkohan edes oikeassa tuolissa. Ei yhtään tuttua kasvoa. Kaikki tuttuni ovat naisten puolella. Yritän arvailla, kuka on sulhanen ja kuka hänen isänsä.
Telttakankaan toiselta puolelta kuuluu jatkuvalla syötöllä uusia Bollywood-hittejä. Ihmettelen, miten paljon ääntä voi lähteä sadoista naisista ja miten vähän sadoista miehistä. Telttakankaan seinä avataan ja suuaukolle muodostuu nopeasti jono. Vanhempi arvokkaan näköinen mies on silmäillyt minua epäilevästi ja viittoo minua jonon suuntaan. Please, take a food, hän tokaisee.
Menen mukaan tungokseen. Kymmenet vadit tervehtivät nälkäisiä miesvieraita. Tarjolla ovat kaikki tuntemani pakistanilaiset ruuat. Saan palvelijalta käteeni lautasen, haarukan ja lusikan. Mitähän näillä on veitsiä vastaan, pohdiskelen, kun käyn hakemassa leipää. Nämä ovat tylsimmät häät missä olen ollut, mutta ainakin ruokaa riittää. Toisaalta nyt on vasta häiden ensimmäinen ilta.
”MINÄ, SINÄ JA MUSA. Aikaisemmin CIA ja Pakistanin salainen poliisi isi halusivat saada ihmiset taistelemaan neuvostomiehitystä vastaan. He loivat al-Qaidan ja talebanit”, Ibram sanoo.
Minä, Musa ja hänen autonsa nokka kohti Tribal Areas -aluetta. Aivan kuin kolme vuotta sitten. Noissa vuorissa on jotain perimmäisen kiehtovaa, ajattelen. Dry mountains, kuivat vuoret, kuten paikalliset niitä kutsuvat. Ajattelen tuhansia sotilaita, jotka valvovat satojen kilometrien alueella noita karuja Pakistanin ja Afganistanin rajaseudun vuoria.
Tribal Areas on ilmeisesti edelleen suosittu shoppailukohde. Sieltä saa halvalla mitä vain. Katselen suurta kylttiä, jossa lukee, etteivät ulkomaalaiset saa tulla alueelle. Musa ja minä moikkaamme sotilasta. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on asekauppa. Tosin vain katselemme ja otamme kuvia.
TAKASEINUSTALLA ON rynnäkkökivääreitä, oven vieressä lasikaapissa pistooleja. Räpsin kuvia kivääreistä, kunnes kauppias pyytää minua kokeilemaan yhdeksänmillistä pistoolia. Ihan hyvältähän se tuntuu kädessä. Malli on Itä-Euroopasta, mutta ase on paikallista tuotantoa. Musa käy hakemassa autostaan tsekkiläisen konepistoolin, jota hän pitää käsijarrun vieressä. Ihastelemme sitä kolmisin.
Kauppias kertoo, että Afganistanin sotaherrat käyvät täällä ostamassa aseita armeijoilleen. Todennäköisesti huumerahoilla, mietin.
Iso pullo Finlandia-vodkaa maksaa yli 2 000 rupiaa eli puolet siitä, mitä maksoin uudesta kännykästäni Peshawarin vanhassa kaupungissa. No, jos aine on periaatteessa laitonta maassa, niin kai siitä voi pyytää kovan hinnan.
Toisaalta olen jo saanut muutaman ryyppykutsun Pakistanissa. Paikalliset sanovat, että alkoholin ja hasiksen käyttöä ja myyntiä katsotaan läpi sormien. Viranomaiset ovat huolissaan valkoisen kuoleman eli heroiinin käytöstä.
Poistuimme Tribal Areasista ilman ostoksia.
”SETÄNI PUOLUSTI VANGITTUJA taistelijoita oikeudessa. Hallitus ei pitänyt siitä ja julisti hänet terroristiksi”, Ibram jatkaa puolittain makaillen mukavilla tyynyillä.
On häiden toinen ilta ja miestenkin puolella on jo tuttuja kasvoja. Päätän, etten enää yritä selvittää, kenen häissä olen.
Ilmeisesti sulhasen isä on iso puoluepamppu. Serkkuni olettaa tämän kuuluvan Muslim League -puolueeseen. Ainakaan häävalmisteluissa ei ole säästelty rahaa. Karkean arvioni mukaan häihin on käytetty kymmeniätuhansia dollareita.
”Häissä on tilaisuus näyttää, kuinka voimakas piirisi on”, serkun mies sanoo.
Puhumme paljon ”piiristä”, siitä kuinka sukulaisten ja ystävien muodostama piiri mittaa ihmisen arvoa. Ennen kaikkea piiri auttaa menestymään elämässä. Välillä tuntuu, että Pakistanissa kaikki tapahtuu suhteilla.
”Setäni ilmoitti pitävänsä lehdistötilaisuuden, ja heti sen jälkeen hallitus ilmoitti erehtyneensä. Eikä setääni enää pidetty terroristina”, Ibram naureskelee.
Niinpä, Ibramin sedällä olisi varmaankin ollut paljon sanottavaa siitä, kuka on terroristi ja kuka ei. Harva johtaja niin lännessä kuin idässäkään haluaa pohtia sitä.
Ari Sardar
