Yhteisötaiteessa taiteilija on yksi tekijä muiden joukossa.
TAITEILIJA LEA KANTONEN on tullut tutuksi maailman keskustelukulttuureiden välillä vallitsevien erojen kanssa. Hän tekee miehensä, taiteilija Pekka Kantosen, kanssa yhteisötaidetta pääasiassa nuorten kanssa. Väitöskirjaansa Lea Kantonen on koonnut aineistoa matkoistaan kolmen pienen kansan luo ja suomalaisiin kouluihin.
Yhteisötaiteessa taiteilijan rooli muuttuu perinteisestä. Taiteilija on tekijä muiden joukossa, osa luovaa yhteisöä. Aiemmin ympäristö-, performanssi- ja videotaidetta tehnyt Lea Kantonen piti yhteisötaiteeseen siirtymistä haastavana, koska siinä on vaikea löytää sopivaa tasapainoa yhteisön, taiteilijan, taidelaitosten ja yleisön välillä.
TELTTA-HANKE SAI ALKUNSA Lea Kantosen vuonna 1989 teltasta näkemästä unesta. Teltta on kouluissa järjestettävä taidehanke. Se perustuu keskusteluun ja yhteistyöhön.
Teltta-työpajoja on ollut Utsjoella, Ruotsin Södertäljessä, Viron Obinitsassa, Meksikon Basíhuaressa, Yhdysvaltojen San Xavierissa ja Mäntsälän Sääksjärvellä. Yhteistyö kestää viikosta tai kahdesta jopa useisiin vuosiin.
Keskeinen osa Teltta-projektia on käsitekartan luominen”, kertoo Kantonen.
Nuoria pyydettiin piirtämään kuvansa tai kirjoittamaan nimensä paperin keskelle. Sen ympärille he kirjoittivat tai piirsivät tärkeitä asioita omasta elämästään. Valmiista kartoista keskusteltiin pienissä ryhmissä, ja keskusteluissa esiin nousseita aiheita kehiteltiin valokuvaamalla, kuvaamalla videoita ja piirtämällä, tai draaman ja performanssin keinoin.
YHTEISYMMÄRRYS PÄTKII tutuissakin kulttuureissa. ”Södertäljessä pyysimme lupaa työpajan järjestämiseksi monikulttuurisessa Täljegymnasiet-lukiossa. Luulimme saaneemme myöntävän vastauksen. Saavuimme paikalle parikymmenpäisen, raumalaisista ja utsjokelaisista nuorista koostuneen porukan kanssa vain havaitaksemme, että ruotsalaisten myöntäväksi vastaukseksi tulkitsemamme olikin ollut ’ehkä’.”
Hankaluudet eivät päättyneet siihen. Kun työpaja vihdoin aloitettiin, annetut tehtävät eivät miellyttäneet oppilaita, ruotsinkielisiä sanalistoja ei löytynyt, suomalaiset arastelivat ruotsiksi puhumista eivätkä södertäljeläiset halunneet puhua englantia. Kommunikaatio-ongelmista seurasi sekasortoa: osalla oppilaista oli tekemistä, osalla ei, suomalaiset oppilaat suuttuivat Kantosille, ja joku levitti juorua, että ruotsalaisille oli näytetty pornovideota. Eräs raumalainen poika heittäytyi käytävän lattialle selälleen ja karjui.
”NUORET KEKSIVÄT järjestää kriisikokouksen, jonka avulla saatiin selvitettyä joitakin ongelmakohtia”, kertoo Kantonen. ”Ilmapiiri parani, ja keskustelun merkityksestä saatiin arvokas käytännön esimerkki.”
Erityisen lämpimästi Kantonen puhuu setukaisista, Kaakkois-Virossa asuvasta pienestä kansanosasta. Yhteistyö on jatkunut vuosia niin, että hankkeen alussa mukana olleet lapset ovat varttuneet nuoriksi aikuisiksi. Kantonen korostaa ajoituksen tärkeyttä. ”Setukaisilla oli alkava innostus, kun menimme sinne. Projekti liitettiin sopivaan ajankohtaan. He ovat tuottaneet näkyvää yhteiskunnallista toimintaa yhdistäen upeasti taiteen ja aktivismin.”
Lea Kantonen väittelee yhteisötaiteesta kevään aikana Taideteollisessa korkeakoulussa. Lea ja Pekka Kantosen Tärkeintä elämässä -näyttely 25.2.–3.4. taidemuseo Meilahdessa, Helsingissä. Avoinna ti–su 11–18.30.
Anu Harju
