Kolmen kokoonpanon maestro Rättö.
MIKA RÄTTÖ on kiitollinen haastateltava. Ensimmäinen kysymys johtaa noin 45 minuutin monologiin, jonka aikana ei juuri tarvitse keskustelua ohjailla. Leppoisa turina limittää musiikin, teatterin ja kuvataiteen saumattomaksi paketiksi.
RÄTTÖ SAAPUU Tavastia-klubille perjantaina 21. tammikuuta puoliltaöin, kymmenen minuuttia ennen yhtyeensä Circlen keikan alkua. Kiirettä pitää. Rättö on jo aiemmin illalla heittänyt setin toisen yhtyeen, Kuusumun Profeetan, kanssa Raumalla, Lönnströmin taidemuseossa. Rättö oli lupautunut esiintymään Raumalla Sata palaa -näyttelyn avajaisissa, koska näyttelyssä oli esillä myös hänen maalauksensa. Rättö tuli pitäneeksi oman näyttelyn alkuvuodesta Poriginal-galleriassa kotikaupungissaan Porissa.
TAITEEN MONITOIMIMIES pitääkin itseään ensisijaisesti kuvataiteilijana ja vasta sitten muusikkona, vaikka tuo jälkimmäinen rooli onkin saanut enemmän huomiota. Musiikkia tärkeämmäksi nousee myös unelma omasta elokuvasta, jossa musiikki limittyisi tiiviisti tarinaan.
Elokuvaa odotellessaan Rättö on ehtinyt musisoida, viime vuonna ilmestyi neljä täyspitkää, ja keikkojakin on kerääntynyt kiitettävästi. ”Työskentelytahti on ollut tuollainen oikeastaan viimeiset kymmenen vuotta, nyt vain olen päässyt siihen asemaan, että tuotokset saa julkaistua. Oma rytmini tuottaa materiaalia on tuollainen nopea. Minulta puuttuu kärsivällisyys työstää hirveän kauan yhtä teosta. Mieluummin laitan tavaran purkkiin ja jatkan muilla projekteilla.”
”ELÄMÄSSÄHÄN ON yleensäkin kysymys oman rytminsä löytämisestä. Jotkut voivat työstää viisi vuotta yhtä levyä ja tuottaa maailmaa mullistavan mestariteoksen, mutta minä en siihen pysty. Ei minun tarvitse yrittää pink fl oydia tehdä, on parempi tuntea omat rajoituksensa ja pysyä poissa raskaasta sarjasta. Silloin ei tarvitse kasvaa jatkuvasti isommaksi ja voi pysyä ihan omana itsenään.”
Nopea levytystahti mahdollistaa kokeilut erilaisten musiikkityylien parissa. Jos esimerkiksi Kuusumun Profeettaa on joskus kuvailtu hippiprogeksi, se kuulostaa tuoreimmalla levyllä Sanansaattaja Oraakkeli Salamurha Hyökkäysvaunu enemmänkin 1970-luvun heavyn ja progressiivisen rockin sekoitukselta. Circle puolestaan tarjoaa kuulijalleen tavallisesti majesteettisen äänivallin, jonka päälle Rättö lähinnä kuiskuttelee ja mumisee lauluosuuksia. Jussi Lehtisalon kanssa yhdessä tuotettut kaksi Rättö ja Lehtisalo -levyä taasen ovat liukuneet elektronisesta surrauksesta lähes folkpopiksi.
TYYLISTÄ TOISEEN POUKKOILU ei näytä nousevan Rätölle ongelmaksi. ”Mielestäni on kysymys samastumisesta. Kun soittaa folkia, pitää päättää olevansa folkmuusikko. On köyhyyttä, jos ei pysty ottamaan haastetta vastaan niin, että tekee halutessaan millaista musiikkia tahansa. Jos päättää soittaa vaikka speed metalia, ei muuta kuin soittamaan.”
Rätön mielestä esiintymisessä ja musiikin tekemisessä on kysymys enimmäkseen roolista. ”Muusikot esittävät näytelmää ja on aina mahdollista ottaa mikä tahansa rooli. Musiikin autenttisuudessa on enemmänkin kyse siitä, että osaa luoda uskottavan roolin. Ei kai kotona äidin helmoissa asuva rockmuusikko oikeasti ole niin rankka kuin esittää olevansa. Kysymys on vain siitä, pystyykö vetämään roolinsa uskottavasti.” Rätönkin esiintymisessä on kysymys roolista. Maaninen, lähes transsinomainen lavapersoona vaihtuu välittömästi leppoisaksi olemukseksi keikan päätyttyä.
ROOLIT JA IDEAT eivät suinkaan ilmesty tyhjästä, vaan ovat kovan työn takana. ”En usko inspiraatioon. Tai oikeamminkin uskon, että inspiraatio on sitä, kun päättää aloittaa kirjoittamisen ja istuu pöydän ääreen. Tulee ideoita tai ei, siinä on istuttava ja kyllä se idea sieltä aina lopulta tulee. Minulle ehkä kaikkein omin tapa työskennellä on pysyä kotona ja puuhastella itsekseen.”
”Oikeastaan jumalaton ongelma ja vaiva taiteen tekemisessä on, että sitä ei voi aina toteuttaa kotoa. Mutta täytyy taiteen takia välillä uhrautuakin ja minulle keikkailu on juuri sitä, koska se ei ole kutsumukseni. Sen uhrilahjan olen kuitenkin jatkuvasti valmis antamaan. ”
MUSIIKIN OHELLA ensi-iltaan on vuosien mittaan ehtinyt kolme teatteriesitystä. Niitä on esitetty Porin Kulttuuritalo Annankadun tiloissa, ja muutamia näytöksiä on vedetty läpi myös muissa kaupungeissa. Keskeisessä roolissa esityksissä on niitä varten sävelletty musiikki ja esitykset on sopivassa ajassa myös siirretty levyformaattiin. Viimeisimpänä julkaistiin Opperse le Feti le Grande Anaale, joka seuraa samannimisen esityksen tapahtumia, mutta on silti itsenäinen teos. Villin mahtipontiseen musiikkiin yhdistetty teatteridialogi tarjoaa hämmentävän, paikoittain wagneriaanisen ja psykedeelisen kokemuksen.
”Eri taiteenalojen limittäminen yhteen on avannut samalla näköaloja omiin innoituksenlähteisiin. Olen jo lapsesta saakka kokenut kaipuun rakentaa maailma ympärilläni sellaiseksi kuin minä sen haluaisin olevan. Niin musiikilla kuin kuvataiteellakaan ei ole mitään merkitystä ilman tarinaa niiden takana. Koskaan ei tule piirrettyä kuvaa kuvan takia, vaan kuvaa edeltää aina tarina ja kuva esittää vain välähdystä siitä tarinasta”, Rättö tuumii.
”Myös musiikin takana on aina tarina, jota kehittää mielessään. Silloin pystyy ymmärtämään musiikkia tunteena. Teatterin tekemisen yhteydessä olenkin päässyt lähimmäksi sellaista haavetta, jossa pystyy yhdistämään tarinan ja musiikin saumattomaksi kokonaisuudeksi.”
Circle: Forest. Ektro Records 2004.
Kuusumun Profeetta: Sanansaattaja Oraakkeli Salamurha Hyökkäysvaunu. Ektro Records 2004.
Kuusumun Profeetta livenä Kanneltalossa Helsingissä 3.3. www.moonfogprophet.com.
Rättö ja Lehtisalo: Pari lepakkoa Transylvaniassa. Ektro Records 2004.
Teatteri Moderni Kanuuna: Opperse le Feti le Grande Anaale. Fonal Records 2004.
Jari Tamminen
