Alun Anderson kertoo tarinoita Pohjoiselta napa-alueelta, jonka ekosysteemit & ihmiset elävät aarrearkun päällä.
Arvioidaan, että Pohjoisella napa-alueella on 30 prosenttia maailman vielä löytämättömistä maakaasuvaroista ja 13 prosenttia löytämättömästä öljystä. Suurin osa raaka-ainevaroista sijainnee alle 500 metrin syvyisillä merialueilla, eli niitä voitaisiin periaatteessa alkaa porata.
Raaka-aineisiin kohdistuva himo elää voimakkaana. Sen on huomannut lontoolainen tiedemies ja tiedetoimittaja Alun Anderson, joka kertoo tarinoita pohjoisesta kirjassaan Kun Arktis sulaa.
Rikastumisen himo näkyy Suomen lähialueillakin. Esimerkiksi Barentsinmerellä on ollut viime aikoina havaittavissa uutta toimintaa. Lähes 40 vuotta kestäneiden erimielisyyksien jälkeen Norja ja Venäjä sopivat tänä vuonna, missä maiden välinen meriraja lopultakin kulkee. Lähiaikoina kumpikin osapuoli pääsee käsiksi kiistellyllä alueella olleisiin öljy- ja kaasuesiintymiin.
Kaikkia pohjoisen poraus- ja kaivoshankkeita voidaan vastustaa sillä perusteella, että ympäristölle aiheutuu haittaa. Öljyonnettomuuksien mahdollisuus sai erityistä huomiota sen jälkeen, kun porauslautta Deepwater Horizon räjähti Meksikonlahdella huhtikuussa 2010.
”Meksikonlahden vuodon jälkeen ei mennyt kuin pari kuukautta, ja öljynporausinto oli taas entisellään”, marraskuussa Suomessa käynyt Anderson tuskailee.
Tuoreen tutkimuksen mukaan ainakaan Yhdysvallat ei vakuuta valmiuksillaan arktiseen öljyntorjuntaan.
Riskeistä huolimatta poraus- ja kaivostoiminnalle löytyy kannatusta paitsi teollisuudessa myös alkuperäisasukkaiden parissa. Inuitit Grönlannissa ja Kanadan Nunavutissa ovat saaneet jo kohtalaisesti poliittista valtaa. Sen lisäksi he haluavat taloudellista itsenäisyyttä, joka perustuisi paikallisten luonnonvarojen hyödyntämiseen.
Jamalin niemimaalla Venäjällä on nenetsipaimentolaisia, jotka tahtovat pitää poronhoitokulttuurinsa mutta samalla vaurastua alueensa kaasuhankkeista. Vastineeksi yhteistyöstä poronhoitajat vaativat muun muassa, että kaasuyhtiöt ottavat porojen liikkumistarpeet huomioon, siivoavat jälkensä kun poraustyöt ovat päättyneet ja luovuttavat maat sitten takaisin paimentolaisten käyttöön.
Toisaalta myös perinteet törmäävät muutospaineisiin, kun ilmasto ei ole enää entisensä. Jos jäätä ei ole, sen varassa ei voi metsästää eikä ajaa poroja.
Arktisen merijään määrä on avainasemassa maailman ilmaston kannalta. Jos jää katoaisi kokonaan, maapallon ilmasto voisi lämmetä epätoivottavalla tavalla.
Pohjoisen jäämeren eliöyhteisö on monin tavoin sopeutunut merijään olemassaoloon. Jääkarhut ja mursut ovat tutuimpia esimerkkejä suurnisäkkäistä, joiden elämä on vaikeutunut jään vähenemisen myötä.
”Jääkarhut ja mursut pystyvät sentään jossain määrin tulemaan toimeen maaeläiminä. Lajit, jotka eivät pysty lainkaan siirtymään merestä maalle, ovat kaikkein suurimmassa vaarassa”, Anderson arvioi.
Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi sarvivalaat, jotka ovat varsin erikoistuneita ruokavalionsa ja elinpaikkojensa suhteen.
Vielä erikoistuneempia ovat monivuotisen merijään sisässä elävät planktonlevät ja niitä syövät pienet eläimet. Menetämmekö tämän merkillisen pienoismaailman ennen kuin opimme sitä kunnolla tuntemaankaan?
Anderson on sillä kannalla, että ilmastonmuutosongelman ratkaiseminen ei ole mahdollista ilman uudenlaista energiatekniikkaa. Ehkä voisimme käyttää merenpohjan metaanihydraatteja uutena energianlähteenä? Näitä metaaniesiintymiä on maailman merissä valtavat määrät.
Viikkoa myöhemmin Anderson palaa asiaan hyvien uutisten kera.
Kanadassa on onnistuttu ottamaan merenpohjan hydraattiesiintymästä metaania kaasumaisessa muodossa yhtäjaksoisesti jopa kuuden päivän ajan.
Metaanihydraateista ei ole odotettavissa ihmeratkaisua maailman päästöongelmaan, mutta metaani voisi aikanaan vähentää likaisempiin fossiilisiin polttoaineisiin kohdistuvaa kysyntää. Saatamme tarvita kaikki keinot mitkä keksitään.
Alun Anderson: Kun Arktis sulaa. Elämä, kuolema ja politiikka arktisella alueella. Art House, 2010. 392 s.
Maria Haanpää
