Vatikaanin pr-piispoilla riittää töitä.
Paavi vilkuttaa autostaan hurraaville väkijoukoille ja pitää suuria ulkoilmamessuja. Moderni tiedotustoiminta ei silti ole kyennyt lisäämään katolilaisuuden suosiota, vaikka paavi tulee näyttävien julkisuustapahtumien ansiosta ihmisten koteihin television välityksellä.
Vatikaanin toinen kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1963 Paavi Johannes XXIII:n aloitteesta Inter Mirifica -asiakirjan. Käänteentekevä dekreetti aloitti katolisen kirkon modernin tiedotus- ja pr-toiminnan.
Aihetta muutokseen olikin, sillä kirkko ja paavi-instituutio olivat suurissa vaikeuksissa. Johannes XXIII:n kaksi edeltäjää Pius XI ja Pius XII olivat sodan ja fasismin oloissa ryvettäneet pahoin maineensa. Uusi tiedotusväline, televisio teki läpimurtonsa Italiassa 1950-luvulla. Miljoonat katolilaiset kokoontuivat iltaisin töllistelemään mustavalkoista ihmeruutua.
Kardinaalit ja harmaat eminenssit tekivät oikean päätelmän: julkisuus oli peruuttamattomasti muuttunut. Ihmisten tavoittaminen kirkoissa saarnojen ja messujen avulla oli vaikeutunut. Oli päästävä uusiin medioihin, etenkin televisioon.
Vatikaani otti oppia modernista tiedotustoiminnasta. Kirkon merkittävimmästä hahmosta, paavista, tehtiin teollinen julkkis kuten Hollywoodin filmitähdistä tai julkisuutta tavoittelevista poliitikoista. Paavien laajat ulkomaankiertueet aloitettiin 1960-luvulla.
Ajelut paavimobilella ja ulkoilmamessut tähtäävät yhteen ja samaan: luodaan julkinen show, joka ylittää tiedotusvälineiden uutiskynnyksen. Paavi sisällyttää puheisiin ja messuihin lausuntoja vaikkapa islamista tai ehkäisystä. Media kuvaa ja julkistaa.
Nykyaikaista tiedotustoimintaa tarvittiin myös paikkaamaan sota-ajan paavien ryvettynyt maine. Pius XI ja Pius XII olivat paaveina Hitlerin ja Mussolinin valtakausilla. Jälkimmäistä on syytetty jopa ”natsi-paaviksi”. Molemmat olivat kiihkeitä antikommunisteja ja auttoivat sekä Mussolinia että Hitleriä valtaan.
Pius XI (oik. Achille Ratti) oli neuvottelemassa vuonna 1929 lateraanisopimuksia, joilla järjestettiin Italian ja Vatikaanin valtiolliset suhteet. Ne olivat jääneet avoimeksi vuonna 1870 kirkkovaltion romahdettua modernin Italian syntyessä. Sopimukset vahvistivat Mussolinin asemaa, kun katolinen kirkko ikään kuin siunasi hänen valtansa.
Sopimuksen allekirjoituksen jälkeen Pius XI sanoi, että ”Italia on annettu takaisin Jumalalle ja Jumala on palannut Italiaan”. Pius XI kiitti erityisesti Mussolinin kommunismin vastaista toimintaa.
Kommunistinen ja sosialistinen puolue sekä ammattiliitot oli kielletty, ja johtajat viruivat vankiloissa tai olivat maanpaossa. Paavi ja Mussolini löysivät toisensa myös väestöpolitiikassa. Ehkäisyvälineet kiellettiin Italiassa, ja lääkäreitä rangaistiin ehkäisyvalistuksesta. Tämä sopi Mussolinille, joka varusti maata sotaan. Nopea väestönkasvu edisti armeijan kasvattamista.
Kardinaali Eugenio Pacelli, josta myöhemmin tuli paavi Pius XII, puolestaan auttoi Hitleriä valtaan. Hän oli Vatikaanin lähettiläs Berliinissä, missä solmittiin vuonna 1933 Reichskonkordat. Sopimuksen avulla järjestettiin katolisen kirkon asema Saksassa.
Se oli merkittävä diplomaattinen voitto juuri valtaan nousseelle Adolf Hitlerille, jonka asema ei ollut vakiintunut. Pacellin ohjeiden mukaisesti Saksan katolilainen Zentrum-puolue antoi ratkaisevan tukensa Hitlerille.
Sotien jälkeen Vatikaanin tiedottajat ovat yrittäneet puhdistaa fasismin ajan paavien mainetta. On vedottu Pius XII:n sota-ajan fasisminvastaiseen toimintaan ja juutalaisten pelastamiseen. Samoin on huomautettu, että Hitler ja Mussolini rikkoivat ja käyttivät väärin sopimuksia Vatikaanin kanssa.
Silti tiedottaminen ei saa tehtyä tekemättömäksi: Pius XI ja Pius XII auttoivat ja tukivat Mussolinia ja Hitleriä. Pius XI jopa myönsi Mussolinille kunniamerkin vuonna 1932. Ajanjakso on yhä niin arka, että tunnettu englantilainen fasismin tutkija, professori John F. Pollard, ei päässyt Vatikaanin arkistoon tutkimaan fasismin ajan dokumentteja.
Pius XII jatkoi kiivasta kommunisminvastaista toimintaansa sodan jälkeen. Pyhä istuin antoi vuonna 1949 edelleen voimassa olevan kommunisminvastaisen bullan. Se kieltää katolilaisia kuulumasta kommunistisiin puolueisiin sekä levittämästä kommunistista kirjallisuutta ja muuta aineistoa. Kommunistien äänestäminen on synti. Kieltojen rikkoja joutuu kirkonkiroukseen.
Tehokkainkaan tiedotustoiminta ei poista kivirekiä, joita katolinen kirkko raahaa perässään. Pappien selibaatin takia armoton pappispula kiusaa kirkkoa, eivätkä uralle lähteneet aina pysy selibaatissa. Sensaatiolehtien toistuvasti paljastamat lapsiseksiskandaalit ovat vain jäävuoren huippu. Suurin ongelma ovat pappien aviottomat lapset, joista katolisten maiden lehdistö vaikenee.
Toinen riippakivi on vuoden 1870 kirkolliskokouksen Pastor aeternus -julistus paavin erehtymättömyydestä. Se loi mielikuvan, että kaikki paavin sanoma on erehtymätöntä. Kohtalokkaaksi osoittautui paavi Paavali VI:n Humane vitae -dogmi vuodelta 1968, joka kieltää kaikki ehkäisyvälineet. Dogmi annettiin ennen aidsin diagnostisointia. Kondomi on ainoa tunnettu ehkäisyväline, jolla aidsin leviämistä voi rajoittaa. Humane vitae kieltää sen, eikä kieltoa oikein voi purkaa, koska samalla tunnustettaisiin paavin erehdys.
Hyvin organisoidusta tiedotuksesta huolimatta katolisella kirkolla menee huonosti. Vaikeinta on vanhalla kannatusalueella Latinalaisessa Amerikassa. Maailman suurimmassa katolisessa maassa Brasiliassa katolilaisten osuus väestöstä on tasaisesti laskenut 50 vuoden ajan.
Paavimobilessa vilkuttavalle Benedictus XVI:lle riittää töitä.
Jorma Mäntylä
