Sananvalta: Taide on tai sen pitäisi olla kriittistä ajattelua. Kriittinen ajattelu ei hyväksy olemassa olevia arvoja ja tottumuksia sellaisenaan, vaan testaa niitä saadakseen selville, ovatko ne hyviä tässä ja nyt.
Taide on tai sen pitäisi olla kriittistä ajattelua. Kriittinen ajattelu ei hyväksy olemassa olevia arvoja ja tottumuksia sellaisenaan, vaan testaa niitä saadakseen selville, ovatko ne hyviä tässä ja nyt. Kun huonoja arvoja ja tottumuksia löytyy, se luo ja ehdottaa tilalle uusia. Taiteessa kriittinen ajattelu on monipuolisimmillaan: sanallinen järkeily saa rinnalleen esimerkiksi maalauksen, musiikin, tanssin ja runouden keinot. Ja joskus taide on vertauskuvallisia tekoja, joissa niin sanottu aktivismi ja performanssi yhdistyvät.
Graffititaide on eräs kriittisen taiteen muoto. Jotkut graffitit ovat kuvinakin oivaltavia, radikaaleja ja haastavia, mutta lähes kaikki graffitit ovat poliittisesti haastavia vertauskuvallisina tekoina – myös ne graffitit, jotka kuvina ovat harmitonta hömppää, katu-uskottavaksi naamioitu versio äärikaupallisen kulttuurin ja mainonnan kuvastosta – sillä graffiti on aina yhteiskunnallinen kannanotto, jos se on maalattu laittomaan paikkaan.
Graffitin päällimmäinen poliittinen pointti on tietysti kysymys julkisen kaupunkitilan käytöstä. Onko hyvä myydä kaupunkitila mainosalustaksi yrityksille, jos siten saadaan verotuloja ja jonkun mielestä kivaa vilinää harmaaseen kaupunkikuvaan?
Vai olisiko järkevämpää ajatella, että koska me kuluttajina joka tapauksessa kuluttamiemme tuotteiden hinnassa maksamme kaiken mainonnan, on mainostilan myynnistä saatu verotulo näennäistä tuloa? Pitäisikö sen vuoksi julkinen tila ainakin puolittain palauttaa yhteiseen, epäkaupalliseen käyttöön, esimerkiksi taiteellisen itseilmaisun areenaksi? Kun kaupungilla kävelee, bussissa istuu ja metrossa seisoo, pitää siis kysyä: ”Kaikki nämä plakaatit, kaikki nämä videoklipit minä olen maksanut. Olenko tyytyväinen?”
Helsingin kaupunki on osallistunut tähän keskusteluun vuodesta 1998 lähinnä katutaiteen vastaisella Stop töhryille -kampanjalla ja sen jatko-osilla. Kampanja on ollut kallis, eikä sitä ole edes yritetty perustella sellaisilla filosofispoliittisilla argumenteilla, jotka ottaisivat toisinajattelijat huomioon. Se on kampanja pääoman puolesta ihmisiä vastaan, sillä se ei suostu edes keskustelemaan kaupunkitilasta yhteisenä tilana, joka voisi olla aidosti yhteisessä käytössä. Kampanja on työllistänyt vartiointiliikkeitä, mutta muiden kannalta se on ollut rahanhukkaa.
Miten helposti kaikki olisi voinut mennä toisin. Vieläkin voisi. Joka toinen metrovaunu, ratikka, bussi, junanvaunu, pysäkkikatos ja mainospaikka kadun varrella voitaisiin helposti ottaa mainoskäytöstä taidekäyttöön. Päätös olisi taloudellisestikin kannattava, jos laskelmia laatisi vaihteeksi joku sellainen, joka muistaa mistä yritysten rahat ovat peräisin.
São Paolossa katumainonta kiellettiin 2007 – tai oikeastaan hillittiin ihmisenkokoiselle tasolle, sillä päätöksellä vain määrättiin maksimikoot kauppojen nimikylteille ja plakaateille. Päätös oli siellä helpompi tehdä kuin täällä, sillä São Paolossa jättimainokset eivät tuoneet verotuloja kaupungille: plakaatit oli asetettu paikoilleen ilman lupaa tai maksaen tilasta vain yksityisille. Toisaalta Suomi on niin paljon Brasiliaa vauraampi ja tuloerot täällä niin paljon pienemmät, että meillä moiseen päätökseen olisi enemmän varaa.
Kyseessä on tietysti myös esteettinen riita. Ratikan kyljessä viekoitteleva rintaliivimainos ilahduttaa epäilemättä monia enemmän kuin särmikäs graffiti tai muu nykytaide ilahduttaisi. Tämä onkin eräs peruste, jolla mainosten kaupunkitilahegemoniaa perustellaan. Varsinkin mainosväki itse.
Tyylilajierimielisyyksiä ratkaisevampi on mielestäni kuitenkin päämäärä: onko hyvä suosia kuvia, joiden ainoa tarkoitus on myynnin edistäminen, ja sorsia niitä kuvia, joita ihmiset tekevät itseilmaisun ilosta, maailman tilasta ja elämän tarkoituksesta keskustellakseen?
Voiman verkkolehdessä Fifissä kokoontuu viikoittain töhryraati. www.fifi.voima.fi
Teemu Mäki
